(Taas kilpailukirjoitus. Vaikka kilpailussa palkittujen nimiä ei ole tekstin lisäämishetkellä vielä ilmoitettu, on ajankohta niin lähellä, että voimme julistaa kirjoitelman kohtaloksi "ei pärjännyt". Tosin en oikein uskonutkaan tämän pärjäävän. Eiköhän Pirkanmaan kirjoituskilpailussa menestyäkseen pitäisi osata ja haluta kirjoittaa "oikeasti hyvää kirjallisuutta".)
Oli kerran eräs henkilö nimeltä Lutzinger. Tämä Lutzinger teki kaikkea. Hän käveli, soitti pianoa, soitti tuubaa, soitti ksylofonia, soitti balalaikkaa, soitti kontrabassoa, soitti tamburiinia, soitti, soitti, aina vain soitti, mutta vielä enemmän hän käveli. Ei tietenkään voi sanoa, että Lutzinger teki kaikkea, jos hän vain käveli ja soitti erilaisia soittimia, mutta kyllä Lutzinger teki kaikenlaista muutakin. Tosiaan kaikenlaista. Tietysti Lutzinger söi, joi ja nukkui, todennäköisesti myös pissasi ja kakkasi ja mitä näitä harvemmin ääneen puhuttuja asioita nyt onkaan, ainakin hän rakasteli, sillä hänellä oli puoliso. Mutta niitä asioita me ulkopuoliset harvoin pääsemme näkemään, joten se niistä. Lutzinger luki kovasti kirjoja, ja niiden innoittamana hän myös itse kirjoitti. Runoja. Pääasiassa runoja. Lutzinger oli siis runoilija, sen lisäksi että häntä ehkä voisi tituleerata muusikoksi (ja kävelijäksi, mikäli se vielä halutaan toistaa). Mutta totuuden nimessä täytynee kertoa, että Lutzinger vietti paljon enemmän aikaa lueskellen kuin kirjoitellen. Ihmiset tapaavat mainita useammin siitä, jos joku henkilö harrastaa kirjoittamista, kuin saman henkilön lukuharrastuksesta. Tälle on luonnollisesti syynsä: lukeminen on paljon yleisempää kuin aktiivinen luova kirjoittaminen. Kaikenlaiset ihmiset lueskelevat kirjoja ja lehtiä, mutta huomattavasti harvemmat itse kirjoittavat toisille tai itselleen sitä lueskeltavaa. Lutzinger osasi tehdä sitä, ja tekikin, mutta jos hänen tekemisiään tarkastellaan kokonaisuutena, niin voi hyvinkin olla asiallisempaa mainita lukeminen ennen kirjoittamista. Tekikö Lutzinger sitten muutakin kuin käveli, soitti soittimia, luki, kirjoitti ja harjoitti normaaleja inhimillisiä toimintoja? Toki. Lutzinger nimittäin harjoitti kauppaa. Hän osteli ihmisiltä käytettyä tavaraa halvalla ja myi sitä kalliilla. Lisäksi hän kanniskeli kotiinsa kaikenlaisia löytöesineitä, mitä vain ihmiset heittelevät pois kuvitellen hyödyttömiksi, ja myi niitä toisille ihmisille tehden huomattavaa voittoa. Mutta ei Lutzinger siihen toimintoon kovin paljon aikaansa kuluttanut. Kuten on aiemmin mainittu, hän harrasti kävelemistä, aina vain hän oli iänikuisilla kävelylenkeillään, ja sieltähän se löytötavarakin tarttui mukaan, jostakin matkan varrelta, missä vain Lutzinger sattui milloinkin liikkumaan. Ei hän juuri muista puuhista rahaa saanut; joskus hän saattoi esiintyä jossakin konsertissa, soittaa pianoa, tuubaa, ksylofonia, balalaikkaa, kontrabassoa, tamburiinia tai jotakin muuta soitinta, mistä hyvästä hänelle saatettiin maksaa pieni palkkio. Joskus ei maksettu. Kaiken edellä mainitun lisäksi Lutzinger kasvatti ikkunalaudallaan basilikaa, iisoppia, sitruunamelissaa ja muita yrttikasveja sekä useita erilaisia chililaatuja. Lutzinger myös joogasi, meditoi, maalasi silloin tällöin tauluja, poltti suitsukkeita, poltti sikareita, lämmitteli puusaunaa, harrasti puukäsitöitä, opetti eräälle lapselle fysiikan alkeita, kävi jumpassa ja katseli televisiota, jossa hänen lempiohjelmiaan olivat brittiläiset murhamysteerit. Mutta paljon näitä asioita enemmän Lutzinger käveli.
Lutzingerin naapurissa asui Herkko. Hän ei harrastanut kaikkea mahdollista kuten naapurinsa, vaan lähinnä kahta asiaa: virkkasi ja irkkasi. Herkko kulutti leijonanosan elämästään virkaten pipoja ja pannulappuja (niitä hän ei koskaan myynyt, vaan antoi ilmaiseksi läheisilleen, jotka olivat salaa jo täysin kyllästyneitä asiaan) sekä keskustellen tuntemattomien kanssa IRC-kanavilla. Kukaan Herkon ystävä (niitäkin hänellä oli) ei enää irkannut, onhan nykyaikana olemassa kaikenlaista Facebookia, Twitteriä, Instagramia ynnä muuta ja nämä Herkon ystävät eivät olleet niin oikkuja, etteivät haluaisi seurata aikaansa. Herkko ei ollut koskaan edes harkinnut rekisteröitymistä mihinkään nykyaikaiseen sosiaaliseen mediaan. Hänelle oli olemassa vain irkkaaminen. Ja virkkaaminen.
Toisella puolella Lutzingeria asui Mummu. Hänestä ei tarvitse juuri muuta sanoa. Hän oli mummu, sellainen kuin kaikki stereotyyppiset mummut ovat. Kissakin hänellä oli. Mummu oli kokeillut jopa pyyhkiä kissalla pöytää, mutta se oli jäänyt kokeiluksi, sillä kissa ei tykännyt asiasta ollenkaan ja Mummu tykkäsi kissasta. Mummu katsoi televisiota (volyymi kauhean isolla), luki lehteä, joi kahvia, kutoi joskus sukkia ja nukkui paljon, paitsi että heräsi kolmesta tähän saakka mainitusta henkilöstä aikaisimmin aamulla niin kuin mummuilla on usein tapana.
Kun edellä on puhuttu kolmesta tähän saakka mainitusta henkilöstä, se näyttää vihjaavan siitä, että tarina kertoisi jatkossa useammastakin henkilöstä kuin näistä kolmesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tässä tarinassa on ainoastaan kolme henkilöhahmoa. Kaiken lisäksi heistä yksi eli Mummu ei esiinny tarinassa kuin ohikiitävän hetken. Niinpä tarina kertoo pääasiassa kahdesta henkilöstä – Lutzingerista ja Herkosta. Heistä Herkko esiintyy tässä tarinassa vähemmän aikaa kuin Lutzinger. Tämä tarina kertoo ensisijaisesti Lutzingerista.
Eräänä päivänä Lutzinger heräsi aamulla melko aikaisin. Naapurin Mummu oli tietysti jo käynyt sitä ennen hakemassa postin, mutta Herkko oli yhä syvässä unessa (ja tulisi olemaankin vielä neljän tunnin ajan). Lutzinger nousi ylös vuoteesta, työnsi jalkansa tohveleihin – tai laittoi tohvelit jalkaansa, kummin vain lukijan on se helpompi hahmottaa – ja käveli keittiöön keittelemään teetä. Tosin siinä välillä hän poikkesi vessaan, mutta niistä asioista harvoin puhutaan ääneen, joten eipäs puhuta sen enempää nytkään. Lutzinger joi teensä ja söi paahtoleipänsä, jotka hän oli sitä ennen paahtanut leivänpaahtimessa. Samalla Lutzinger luki päivän lehden, joka ei ollut Helsingin Sanomat. (Tässä yhteydessä ei liene väliksi paljastaa, mikä Lutzingerin aamuteepöydässä lukema lehti oli. Se jääköön tarinan kertojan ja itsensä Lutzingerin väliseksi salaisuudeksi. Tarinan täytyy herättää mielenkiintoa niin kutsuttuja rivinvälejä kohtaan, ja tässä tarinassa se mielenkiinnon herättäminen tapahtuu nyt.) Aamuteepöydästä noustuaan Lutzinger tietysti sonnustautui ulkokamppeisiinsa ja lähti kävelylle. Aamulenkillä oli pituutta yhteensä kahdeksan kilometriä ja 749 metriä, ja sen kävelemiseen Lutzinger käytti puolisentoista tuntia. Nopeamminkin hän olisi voinut kävellä, ellei hän olisi noin puolimatkassa äkännyt ojasta pyöränromua, joka mitä ilmeisimmin ei ollut siinä paikassa vielä kolme päivää sitten, jolloin Lutzinger oli viimeksi kävellyt aamulenkkinsä tätä reittiä. Muilla kävelylenkeillään hän ei ollut osunut tälle tienpätkälle viikkokausiin. Joka tapauksessa Lutzinger raahasi pyöränromun kotiinsa, tarkemmin sanoen autotalliinsa, missä Lutzinger säilytti hänen mielestään myymisen arvoista esineistöä. Autokin siellä oli, vaikka Lutzinger ei useimmiten ajanut sillä. Aina joskus hän kyllä ajoi. Niinpä voidaan lisätä ensimmäisen kappaleen sisältöön, että Lutzinger myös ajoi autoa; toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse lisätä, koska Lutzinger useimmiten ei ajanut. Pyöränromun autotalliin jätettyään Lutzinger meni sisään varsinaiseen asuinhuoneistoonsa, riisui ulkovaatteensa, hengähti hetkisen sohvalla, sitten nousi, käveli pianon ääreen ja alkoi soittaa lempikappalettaan The Long and Winding Road. Kyllä Lutzinger muutakin soitti, muiden muassa hieman Frédéric Chopinia sekä Gazebon kappaletta I Like Chopin. (Tästä voimme jo päätellä, että Lutzinger tykkäsi Chopinista, mutta vähintään yhtä paljon hän piti Paul McCartneystä. Joskin osa McCartneyn tuotannosta ei Lutzingeria miellyttänyt, sillä se oli liian rockia ja Lutzinger ei pitänyt rockmusiikista, jonka hän mielessään yhdisti elämäntapaan, jota hän ei ollut koskaan halunnut noudattaa.) Soittopuuhien jälkeen Lutzinger meni verstashuoneeseensa nikkaroimaan jotakin puuesinettä, josta hän ei itsekään oikein tiennyt, mikä se on tai mikä siitä tulee. Kun tätä nikkarointia oli jatkunut suurin piirtein puoli tuntia, Lutzinger meditoi, kunnes tunsi itsensä nälkäiseksi ja suuntasi keittiöön, jossa häntä odotti chilillä ja yrteillä maustettu pastaruoka. Tietysti tarina voisi mainita, että ruuan oli laittanut Lutzingerin puoliso, mutta koska tämä tarina ei kerro Lutzingerin puolisosta, se ei mainitse, kuka ruuan oli laittanut. Olettakaamme siis, että chilillä ja yrteillä maustettu pastaruoka vain ilmestyi lautasella Lutzingerin eteen, kun hän itse oli ilmestynyt verstashuoneesta keittiöön.
Tähän päättyy kertomus siitä, kuinka Lutzinger käytti aamu- ja keskipäivänsä.
Herkko ei ollut tässä vaiheessa tehnyt vielä yhtään mitään. Ei virkannut eikä irkannut. Mutta kun Lutzinger istui maiskuttelemassa pasta-ateriaansa (Lutzinger tosiaan maiskutti – mitäpä hän ei olisi tehnyt), Herkko näki sen omasta asunnostaan avatessaan ikkunaverhoja. Oli näet syksy ja sen verran hämärä päivä, että Lutzinger näki parhaaksi pitää keittiössään valoja päällä, ja kun ikkunaverhot olivat auki, sen ansiosta ulkoapäin näki erittäin hyvin, mitä keittiössä tapahtui. Tosin keittiön ikkuna ei avautunut kadulle päin, eikä edes metsään, jossa aina silloin tällöin liikuskeli koiria ja niiden ulkoiluttajia (joista ei sen enempää, sillä tämä tarina ei kerro niistä tai heistä), vaan ainoastaan kohti Herkon parakkia. Näin ollen kukaan muu kuin Herkko ei voinut nähdä Lutzingerin ikkunan läpi hänen keittiöönsä – ei edes Herkon puoliso, sillä Herkolla ei ollut puolisoa. Mutta Herkko sen näki. Tosin asialla ei ollut Herkolle mitään väliä (eikä Lutzingerille, sillä hänen elämässään oli niin paljon muutakin sisältöä kuin ajatus Herkosta), sillä kun hän oli nauttinut aamukaakaonsa, hän rupesi taas irkkaamaan ja virkkaamaan, sillä hän ei kerta kaikkiaan tehnyt yleensä juuri mitään muuta.
Kello kolmen aikoihin Herkon päähän kuitenkin juolahti, että posti oli saattanut tulla, itse asiassa se oli saattanut tulla edellisenäkin päivänä, ja sitä edellisenä – hänellä ei ollut käsitystä, kuinka moneen päivään hän ei ollut hakenut postia. Kaupassa Herkko oli käväissyt parina päivänä tällä viikolla, mutta tänään siihen ei ollut tarvetta, sillä hänellä oli yllin kyllin kasvissosekeittoa jääkaapissa eikä Herkko ylipäätään syönyt kovin paljon, sillä virkkaaminen ja irkkaaminen eivät ole mitenkään energiaa vieviä puuhia. Lihaksia ne kyllä jumittivat pahoin, ja sen tähden Herkon oli joskus miltei pakko jumpata ja jumppaaminen sitten jo veikin energiaa jonkin verran. Kovin usein hän ei vaivautunut jumppaamaan. Posti oli kuitenkin syytä hakea. Herkon, Lutzingerin ja Mummun postilaatikot olivat rivissä kadun vastakkaisella puolella. Niinpä Herkko joutui ylittämään kadun päästäkseen postilaatikolle. Kiintoisana yhteensattumana Lutzinger oli valinnut juuri sen hetken lähteäkseen iltapäiväkävelylle, ja kun hän kaarsi pihastaan kadulle, sattui kolari. Herkko ei juuri ymmärtänyt katsoa eteensä, mutta syystä tai toisesta (mikä jää arvoitukseksi) olivat Lutzingerin ajatukset myös sillä hetkellä jossakin muualla ja niinpä naapurusten vartalot tömähtivät vastakkain.
”Oho. Hei”, sanoi Herkko Lutzingerille.
”Hei”, sanoi Lutzinger Herkolle.
”Anteeksi”, Herkko jatkoi.
”Anteeksi minunkin puolestani”, lausahti Lutzinger ystävällisesti.
Mummu sattui (vielä lisää sattumia!) katselemaan juuri sillä hetkellä kadulle ikkunastaan ja totesi ihmeissään puoliääneen, että nyt nuo naapurit lopultakin puhuvat toisilleen.
”Mäy”, kommentoi Mummun kissa.
Lutzingeria ei kuitenkaan erityisemmin kiinnostanut ryhtyä puhumaan Herkon kanssa sen syvällisempiä, sillä hänen käsityksensä mukaan naapuri lähinnä virkkasi ja irkkasi. Itse Lutzinger ei sen enempää virkannut kuin irkannut. Niinpä nyt löydämme kaksi asiaa, joita Lutzinger ei tehnyt, ja epämiellyttävänä sattumana (taas!) juuri niitä hänen naapurinsa melkein yksinomaan teki. Sen sijaan Lutzinger oli aterian ja iltapäiväkävelyn välillä lukenut kirjaa ja kirjoittanut pari riviä runoakin, soitellut hetkisen balalaikkaa (ehkä sen innoittamana, että hänen lukemansa kirja oli venäläinen) ja sivumennen sanoen käynyt jälleen vessassa, muttei siitä sen enempää. Iltapäivälenkin, jolla oli pituutta 9,62 kilometriä, varrelta Lutzingerin mukaan tarttui reppu, jonka joku oli jostakin syystä jättänyt puun oksaan. Sen hän ehkä voisi myydä ja tienata siitä hyvästä rahaa. Lutzingerin elämä oli täynnä tekemistä, jota hän itse piti mielekkäänä, tai sitten ei pitänyt, mutta joka tapauksessa hän käytti siihen tekemiseen paljon aikaa ja energiaa. Herkon elämä oli täynnä vain virkkaamista ja irkkaamista, juuri niin kuin Lutzinger arveli asian olevan, jos ylipäätään ajatteli Herkkoa ollenkaan.
Illemmalla Lutzinger sai parin puhelinsoiton avulla myydyksi sekä repun että pyöränromun. Tosin pyöränromu ei ollut sama, jonka hän oli aiemmin tänään löytänyt, vaan se oli lojunut hänen autotallissaan jo pidemmän aikaa. Pyöränromun osti henkilö nimeltä Justus. (ÄHÄÄ! Nyt paljastuu, että kertoja on johtanut lukijansa pahasti harhaan. Tässä tarinassa on kuin onkin vielä neljäs henkilöhahmo!) Hän oli seurannut etäältä Lützingerin tekemisiä jo pidemmän aikaa ja ihaili häntä niin paljon, että vaikka hän ei oikeasti tehnyt pyöränromulla yhtään mitään, hän saattoi ostaa sen ja maksaa siitä vieläpä hyvän hinnan, koska myyjä oli Lytzinger. Keneltäkään muulta kuin Lötzingeriltä hän ei olisi ostanut pyöränromua. Justus piti kerta kaikkiaan maailmankaikkeuden cooleimpana juttuna sitä, että Lätzinger oikeasti keräsi lähes käyttökelvottomia esineitä lähimaastosta ja tienasi niiden eteenpäin myymisellä elantonsa. Niinpä tänä iltana pyöränromusta tehtiin molempia osapuolia ilahduttaneet kaupat. Sitä tarina ei valitettavasti kerro, kenelle Lqtzinger myi repun. Tarina kertoo yhdestä ja toisesta, siitä ja tästä, Herkosta ja Mummusta, Justuksesta ja salaa hivenen L:n puolisostakin, joka ihan oikeasti valmisti keittiön ruokapöytään ilmestyneen chilillä ja yrteillä maustetun pastaruuan. Mutta ennen kaikkea tämä tarina kertoo
Lut
zin
ger
ist
a,
tuosta ihmeellisestä veijarista ja koijarista, josta tarinaa riittäisi vaikka neljän ja puolen rivinvälin verran, häntä ja hänen tekemisiään saattoivat naapurit vain hämmästellä, jos välittivät, mutta mikseivät olisi välittäneet. Sen kaiken arvoinen oli tämä Herkon ja Mummun yhteinen naapuri, Justuksen ihailun kohde, oman puolisonsa oma puoliso, henkilö nimeltä Lutzinger, Lutzinger, Lutzinger Lutzinger Lutzinger, Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger, LUTZINGER, LUTZINGER, Lllluuuuuutttzzzzzzzziiiiinnnngggeeeerrrrr!!!!!! Lutsinger Luzzinger ja vielä kerran Lutzinger
