Emelina

(Teksti on kirjoitettu kevättalvella 2012 nähtyäni asiaan epämääräisesti liittyneen unen. En ole varma, lähetinkö sitä koskaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Aikomus ainakin oli.
Niin, ja varmuuden vuoksi: tämä ei ole huumorinovelli.)

Bob syntyi ja eli lapsuutensa puisessa omakotitalossa, jonka yläkerrasta, äidin ompelupöydän vieressä olevasta ikkunasta näkyi keväisin ja kesäisin kukkiva nurmi. Leikkikavereita ei ollut paljon lähistöllä, mutta se ei haitannut. Bob oli onnellinen lapsi. Äidin lämmin rakkaus, isän jännittävät leikit, serkkujen riemuntäyteiset kyläilyt, kurassa möyriminen lähiseudun lasten kanssa ja kukkanurmi ikkunan takana riittivät hänelle.

Kuusivuotiaana kaikki katosi.

Bobin äidille ja isälle tuli ero. Bob ei täysin ymmärtänyt, mikä hänen vanhempansa erotti, mutta heidän välillään ollut ongelma oli selvästi jatkunut jo pitkän aikaa. Kumpikaan vanhemmista ei kyennyt maksamaan entisen yhteisen asunnon kuluja, joten rakas koti ja kukkanurmi oli jätettävä. Bob muutti äitinsä kanssa rivitaloon, jonka pihassa asui useita lapsia, mutta joista Bob ei pitänyt ja jotka tapasivat kiusata häntä. Asia ei parantunut koulussa, jossa hän alkoi kuljeksia itsekseen ja leimautui hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Kerran parissa viikossa Bob vietti päivän isänsä kanssa, mutta ne hetket olivat melkeinpä kaikista vaikeimpia. Isästä oli tullut hiljainen ja eristäytyvä, minkä Bob osasi myöhemmällä iällä tulkita masennukseksi.

Sitten tapahtui vielä pahempaa. Bobin äiti löysi uuden miehen. Hannes osasi hymyillä ja olla kireä yhtä aikaa. Bob ei pitänyt hänestä. Kerran Bob jopa karkasi salaa isänsä luo. Perillä hän löysi isänsä humalassa.

Seuraavana yönä Bob näki unen tytöstä, jonka nimi oli Emelina. Tyttö oli kaunis, vapaa ja iloinen.

Elämä jatkui, koulunkäynti sujui kivuliaasti ja Bobin tapaamiset isän kanssa olivat pannassa. Pikku hiljaa Bob alkoi seisoa enemmän omilla jaloillaan. Vieläkään hänellä ei ollut paljon kavereita, eikä hän vieläkään pitänyt Hanneksesta, jonka kanssa äiti oli mennyt naimisiin. Mutta lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki antoivat Bobille lohtua ja hänen elämäänsä sisältöä. Kouluarvosanat paranivat vuosi vuodelta.

Unet Emelinasta jatkuivat. Emelina tuntui yhdistyvän kukkiviin niittyihin. Tyttö oli olemukseltaan niiden kaltainen. Bob yritti katsella tyttöjä koulussaan, mutta kukaan heistä ei ollut niin kuin Emelina. Jotkut tytöt olivat kyllä kauniita, mutta yksikään ei ollut niin kaunis kuin unen Emelina.

Bob tuli siihen ikään, jossa nuoren sukupuolisuus alkaa herätä. Hän oppi koskettelemaan itseään ja nauttimaan mielikuvista, joissa hän oli lähellä toista ihmistä ja sydän oli pakahtua jännityksestä. Mielikuvien toinen ihminen oli joskus oman luokan tyttö, toisinaan satunnainen vastaantulija – eräässä tapauksessa jopa poika. Mutta koskaan hän ei ollut Emelina.

Eräänä yönä Bob tajusi, että Emelina oli hän itse.

Bobia ei missään vaiheessa ollut kiinnostanut se, mihin luokan pojat alkoivat yksi kerrallaan suuntautua. Urheilu oli hänelle vieras maailma. Mieluummin hän harrasti jotakin luovaa ja yksinäistä. Tietysti Bob olisi jakanut luovat harrastuksensa jonkun toisen kanssa, jos sellainen olisi omasta lähipiiristä löytynyt, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän Bobin suhdetta kirjoittamiseen ja kuvataiteeseen. Yksi oman luokan tyttö kyllä rakasti Claude Monet'n maalauksia, mutta hänkään ei halunnut olla Claude Monet. Ja monet lukivat Paulo Coelhoa, mutta yksikään ei halunnut itse olla Paulo Coelho.

Peruskoulun loppu häämötti. Äiti oli kysynyt, mitä Bob halusi koulun jälkeen tehdä. Bob halusi mennä lähimpään lukioon, koska se ei vielä muuttaisi hänen elämäänsä mitenkään. Koulussa puhuttiin monista tavallisista ammateista, mutta Bobia ei kiinnostanut niistä mikään. Hän halusi olla kirjailija, taiteilija, säveltäjä, jopa vaatesuunnittelija (kunnioituksesta sille, mitä äiti teki Bobin ollessa pieni; nykyään äiti työskenteli tilitoimistossa). Sellaisiksi ei valmistuta tavallisissa kouluissa. Onneksi Bobin arvosanat olivat niin hyviä, että hän pääsi helposti haluamaansa lukioon.

Unet Emelinasta olivat muuttuneet. Enää Emelina ei ollut Bobin katseen kohde, vaan Bobista oli tullut Emelina. Hänellä oli kukikas mekko yllä, joskus kukkaseppelekin päässä. Emelina juoksi vapaana kaupungin puistoissa, lähimetsissä, hiekkarannoilla, niityillä, missä vain hänen vapautensa ilo pääsi oikeuksiinsa.

Lukiossa Bob tutustui erilaisiin nuoriin. Yhtäkkiä kaikki pojat eivät olleetkaan urheiluun suuntautuneita eivätkä tytöt etäämpänä omissa piireissään. Monet seurustelivat. Alakulttuurit eivät enää merkinneet pelkkää ulkonäköä, kuten vielä peruskoulun yläluokilla, vaan kokonaista elämäntapaa. Bob pohdiskeli hiphop-, punk-, gootti- tai hippikulttuuria ja mietti, olisiko hän niissä kotonaan. Kaikilla niillä tuntui olevan annettavaa. Mutta yksikään ei ollut hänen henkinen kotinsa. Emelina kuului kukkaniityille, ja se oli unelma, jota Bob käsitti haluavansa tavoitella.

Eräänä iltana Bob joi uusien kavereidensa kanssa itsensä humalaan. Alkoholinkäyttö oli aina yhdistynyt Bobin mielessä isään, joka sittemmin oli ajautunut laitoskierteeseen. Nyt omassa ensihumalassaan Bob tunsi olleensa petetty. Kolmen valkoviinilasillisen jälkeen hänestä vihdoinkin tuntui, että hän oli valmis johonkin mikä oli kytenyt hänessä koko siihenastisen nuoruuden.

Sinä iltana Bobista tuli Emelina.

Bob-Emelina puki hetkeksi ylleen valikoiman tyttökavereidensa vaatteita. Toiset eivät pilkanneet, vaan kannustivat. Yhtäkkiä Bobista tuntui, että hän oli uuden lähipiirinsä viimeinen, joka ei ollut ymmärtänyt hänen olevan Emelina.

Sovinnaisuuden tähden oli parempi leikkiä Bobia vielä äidin ja Hanneksen nähden sekä koulutunneilla. Viikonloppuisin Emelina pääsi oikeuksiinsa uusien kavereiden seurassa. Joskus mentiin yhdessä kaupungille. Ravintolaan ei ihan vielä ollut pääsyä, eivätkä kaikki kadulla katsoneet Bob-Emelinaa hyvällä. Hieman myös oudoksutti, miten muut hyväksyivät sen, ettei Emelinaa hyväksytty yleisesti. Yhtenä iltana Emelina kysyi eräältä tytöltä, halusiko tämä seurustella hänen kanssaan. Tyttö vastasi, että olisi tuskin halunnut seurustella edes Bobin kanssa.

Kerran seuraavana kesänä Emelina karkasi puistossa iltaa viettäneiltä kavereiltaan. Hän juoksi ja juoksi yrittäen päästä kauemmaksi kaupungista. Mutta jalat väsyivät, juoma loppui ja ilta hämärtyi kohtalokkaasti, ennen kuin hän ehti kaupungin kehätien ulkopuolelle. Hän hyppäsi bussiin ja palasi oudoksuvien katseiden saattelemana puistoon. Kaverit olivat kadonneet jäljettömiin. Edes puheluihin ei vastattu ennen seuraavaa päivää.

Tuli kevät ja ylioppilaskirjoitukset. Bob luki kirjoituksiin tunnollisesti, vastasi huolellisesti ja läpäisi tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Opettajat puhuivat "luokan parhaasta pojasta" ja äiti alkoi toistella sitä kuin harhaoppista mantraa. Isälle, joka oli selättänyt laitoskierteensä ja mennyt töihin, Bob sanoi, ettei oikeasti ollut luokan paras poika. Isä huokaisi syvään, katsoi silmiin ja sanoi ymmärtävänsä.

Sillä aikaa kevään kukat alkoivat kukkia. Emelina kuului kukkaniityille.

Bob-Emelina ei puhunut sanaakaan kavereilleen, saati äidille, isälle tai Hannekselle. Hän kävi yksin etukäteen ostamassa sen verran viiniä, ettei se loppuisi kesken heti alkuun. Bob lähti liikkeelle jo auringon noustessa. Lähimetsässä hän vaihtoi farkut ja puuvillatakin kukikkaaseen mekkoon. Puistomaisema vaihtui ulos kaupungista johtavaksi vihervyöhykkeeksi. Päästyään kaupungin kehätien ulkopuolelle Emelina istui puistonpenkille ja söi riisipiirakoita. Istuttuaan puolisen tuntia hän jaksoi taas. Hyvissä ajoin ennen iltaa hän pujahti eräästä vähän käytetystä alikulkutunnelista kaupunkiseutua ulompana kiertävän ohikulkutien toiselle puolelle ja vapautui kaupungin painolastista. Edessä näkyi utuinen kukkaniittymaisema, jonka yllä lepatteli perhosia.

Emelina maistoi vielä viiniä ja riisui tennistossunsa. Hän juoksi niityllä, kunnes kaatui. Silmät suljettuaan hän kuuli päässään ompelukoneen äänen.

Kotona.

Laasss!

(Teksti on näpytelty syystalvella 2009 häkellyttävän luomisinspiraation vallassa. Minun oli saatava luoda jotain, ylipäänsä jotain, ja helpointa oli istua alas tietokoneelle ja kirjoittaa. Puolet tekstistä syntyi nostamatta pyllyä tuolista ja toinen puolikas seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Keväällä 2011 lähetin tekstin (hiukan editoituna) Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Jäi epäselväksi, päätyikö kirjoitus koskaan edes raadin luettavaksi. Palkintoja sille ei ainakaan anniskeltu.)

Ehämumsom Ronilds tempaisi maasta kävyn ja heitti sen ilmaan. Käpy lensi aluksi melkein suoraan ylöspäin – jonne Ronilds oli sen tähdännytkin – mutta alkoi sitten kaartua vasemmalle, missä sijaitsi herra ja rouva Paksusmithin palatsin yläparveke. Siellä loikoili auringossa Paksusmithien lemmikkiaasi. Käpy mätkähti aasin kylkeen ja sai tämän kiljahtamaan. Parvekkeen ovi oli raollaan kuumana kesäpäivänä. Herra Köystind Paksusmith istui siannahkaisessa nojatuolissaan ja kuuli tietysti kiljahduksen, vaan ei sitä edeltänyttä kävyn mätkähdystä. Jostain syystä aasin ääni hermostutti totaalisesti herra Paksusmithin, joka tarttui heti toimeen ja soitti tuttavalleen, tehtailija Pulddiselle.

"Kappas hei", Pulddinen vastasi puhelimeen.
"No hei vaan", aloitti Paksusmithin ukko. "Minua rupesi pännimään tuo kiljuva aasi tuolla parvekkeella. Tee siitä makkaraa ja heti."
"Mutta mitä rouva siihen sanoo? Eikös se ole hänen aasinsa?"
"Sama sille", Köystind Paksusmith tuhahti. "Minä en perskeles ole tossun alla."
"Jaaha! No, minäpä sovin kuljetuspuolen miesten kanssa, että käyvät hakemassa aasin vielä tänä iltana. Ja osoite oli..."
"Vanhaerkki Street 10. Kiitti, vanha kamu! Nyt saan vihdoinkin mielenrauhan."

Puhelun loputtua herra Paksusmith tarttui pulloon, joita hänellä oli ruskeassa jalopuisessa kaapissa satamäärin, ja alkoi ryypätä tajuaan kankaalle. Kahden ja puolen tunnin kuluttua tehtailija Pulddisen työntekijät ilmestyivät Paksusmithien pihaan. Autokuski Schweindt kävi hyvän tavan vuoksi soittamassa ovikelloa, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan – Köystind-herra oli jo siinä vaiheessa syvässä alkoholipitoisessa unessa – hän pystytti työtovereidensa kanssa pitkät tikkaat palatsin seinää vasten. Aasi oli edelleen parvekkeella, minnepä se olisi tässä välissä karannut. Schweindt, perinteinen paskahommien tekijä, valittiin yksimielisesti kiipeämään parvekkeelle. Siellä hän sitoi vikuroivan aasin raajat ja heitti eläinparan suoraan Pulddisen tehtaan kuormurin lavalle. Sitten auto lähti nopeasti pihasta jättäen Schweindtin kokoontaitettavine tikkaineen Vanhaerkki Streetillä sijaitsevaan osoitteeseen. Samanlainen jäynä oli tehty hänelle kahdeksan kertaa aiemminkin, mutta koskaan kuskiparka ei osannut varautua siihen.

"Halvatun imbesillit!" sadatteli tuohtunut Schweindt. "Minä otan lopputilin tästä hetkestä alkaen."

Schweindt, jonka etunimi muuten oli Mikki, äkkäsi heti ensitöikseen parvekkeen oven olevan raollaan. Niinpä hän työntyi sisälle Paksusmithien palatsiin. Yläkamarin nojatuolissa retkotti sammahtaneena Köystind-herra runsaine promilleineen. Ruskean jalopuisen kaapin ovi oli jäänyt häneltä auki. Mikki Schweindt valitsi laajoista valikoimista armanjakkipullon ja meni kylpyhuoneeseen tyhjentelemään sitä kurkkuunsa. Talon isäntä ei havahtunut unestaan eikä emännästä näkynyt merkkiäkään. Puoli tuntia myöhemmin armanjakkipullo oli tyhjä, Schweindt kännissä kuin käki (paitsi, että oikeasti käet ovat aina selvin päin) ja Vanhaerkki Streetin toisessa päässä sijaitseva Pub Misraq ilmestynyt kutsuvana Pulddisen tehtaan entisen autokuskin tajuntaan.

Misraqin vakioasiakkaat katsoivat ikkunasta ihmeissään, kun taloa kohti harppoi kaksimetrinen pellavapää tikkaat kädessään. Ne Schweindt oli keksinyt käydä nappaamassa mukaansa Paksusmithin palatsin sivupihalta. Tikkaita ei kuitenkaan sallittu pubissa sisällä, joten Schweindt jätti työvälineensä oven ulkopuolelle ja suuntasi tiskin kautta nurkkapöytään juomaan Amstel-olutta. Sitä hän tekikin seuraavat neljä tuntia, kunnes pubin henkilökunta heitti hurjasti juopuneen Pulddisen ex-työntekijän ulos. Noin kolme minuuttia myöhemmin Schweindt sammui selälleen omaan virtsalätäkköönsä pubin takana sijaitsevassa lasten leikkipuistossa.

Mikki Schweindt ei olotilaltaan ollut pannut merkille, että hänen tikkaansa olivat kadonneet jo aiemmin illalla Pub Misraqin oven vierestä. Ne oli napannut osastotyöntekijä Löllö Mäsninen ohikulkumatkallaan. Löllöä miellytti tikkaiden kylkeen jostain syystä maalattu mustavalkoinen siksak-kuvio. Tosin hän aikoi raaputtaa pois häiritsevän tekstin "Pulddisen Kumi ja Makkara". Muuten tikkaat olivat kuin tehdyt osaksi Mäsnisen residenssin avantgardistista sisustusta. Kun Schweindt hoippui ulos pubista, Löllö Mäsninen oli jo kantanut hänen työtikkaansa omaan galleriahuoneeseensa.

Mäsnisen galleria olikin merkillinen paikka. Sinne oli tuotu maan eri kolkista kaikenlaisia näyttelyesineitä – tai ehkä osa niistä oli käyttöesineitä, mutta siitä ei kukaan ottanut selvää sen enempää kuin Löllön päänsisäisestä maailmasta yleensäkään. Olennaisena katseenvangitsijana keskellä huoneen päätyseinää sijaitsi kokonaan vaaleanpunaisilla väreillä maalattu jättitaulu nimeltään Neljä pientä elefanttia. Sen oli maalannut neiti Maliina Malquist, yksi kaupungin silmää tekevistä nuorista taiteilijoista. (Tämä ilmaus on tulkittavissa myös kirjaimellisesti. Neiti Malquist kuului taiteilijaryhmään, jonka tehtävänä oli maalata erääseen moottoritien liittymässä sijaitsevaan betoniseinään jättikokoinen silmä.) Taulu sinänsä sopi erinomaisesti Mäsnisen gallerian hämmentävään muotomaailmaan ja myös yhteen sen muiden värien kanssa. Se oli kuin tehty nykyiselle paikalleen. Ongelmana vain oli, ettei sitä ollut tehty sille paikalle, vaan Löllö Mäsninen oli varastanut taulun ja kaiken lisäksi taiteilijalta itseltään. Taulu ei itse asiassa edes ollut valmis, vaan sen yksi nurkka oli jäänyt viimeistelemättä. Löllö ei välittänyt siitä. Tärkeämpää oli, että hän oli pystynyt hyödyntämään loistavan tilaisuuden.

Vain yksi henkilö tiesi, miten Löllö Mäsninen oli varastanut neiti Maliina Malquistilta keskeneräisen taulun – tietysti itsensä Löllön lisäksi. Hän oli Erward Tompsola, yksi Malquistin taiteilijatuttavista, joka oli salaa Malquistia kohtaan valtavan kateellinen. Löllö ja Erward tunsivat toisensa yhdistetyltä kungfu- ja puhelinseksikurssilta, jolle kumpikin oli osallistunut vuonna 1990. Neiti Malquist ei aavistanut Erward Tompsolan kadehtivan häntä. Syy kateuteen olikin niin harvinainen, ettei sellainen olisi koskaan pälkähtänyt Malquistin hieman yläluokkaisen konservatiiviseen mieleen. Erward olisi nimittäin halunnut neiti Malquistin sukupuolen ja ulkonäön. Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä voidakseen olla sekä nainen että juuri sillä lailla kaunis kuin Malquist hänen mielestään oli. (Löllö Mäsnisen mielestä taiteilijaneiti näytti lähinnä anorektikolta.) Nykyisellään Erwardia ei huvittanut hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, sillä hänestä ei ikinä voisi tulla Maliina Malquistin näköistä. Hän oli siihen aivan liian iäkäs ja isonenäinen. Ja kun Erward koki, että nimenomaan Malquist oli aiheuttanut hänen elämänsä tragedian, hän kosti järjestämällä Löllö Mäsniselle tilaisuuden tauluvarkauteen sillä aikaa, kun taiteilijaneiti oli lähikaupassa ostamassa vappujuhliinsa lisää suolapähkinöitä.

Löllöä ei tietenkään ollut kutsuttu vappujuhliin, joista nyt oli kulahtanut jo kaksi kuukautta aikaa. Erward Tompsolan ja Malquistin itsensä lisäksi kutsuttuina olivat tuolloin taiteilijat Älviira Nuojunki ja Matti McDonald. Samat neljä muodostivat ryhmän, jolle oli annettu tehtäväksi maalata kaupungin silmä moottoritien liittymän betoniseinään. Tosin juhliin hetken mielijohteesta kutsuttu juoksupoika Olavi Mäensalonpää junior ei kuulunut ryhmään, ei harrastanut maalaustaidetta – varkausmielessäkään – tai edes tuntenut muita juhlavieraita, mutta siellä hän vain oli istunut Maliina Malquistin vaahtomuovisella sohvalla. Kaiken kukkuraksi juoksupoikaa ei ollut kutsunut kemuihin neiti Malquist, vaan Älviira Nuojunki, jolle poika oli kantanut kukkakimpun aiemmin samana päivänä. Romanttinen Älviira luuli tässä vaiheessa, että Olavi Mäensalonpää junior oli itse halunnut antaa hänelle kukkia. Illan mittaan oli selvinnyt, että juoksupoika oli ollut vain kuriiripalvelun komennuksella, mikä tietysti aiheutti Älviiralle sekä pettymyksen että hämmennyksen. Siinä vaiheessa Olavi-poika oli jo nauttinut kursailematta hänelle tarjottuja ranskalaisia valkoviinejä ja suolapähkinöitä, eikä kukaan loppujen lopuksi hennonnut viskata yksinkertaisen mukavaksi osoittautunutta juoksupoikaa kadulle.

Todellinen kukkien lähettäjä ei siis ollut kuriirifirman juoksupoika Olavi Mäensalonpää junior. (Hänen isänsä oli Olavi Mäensalonpää senior, joka tunnettiin erinomaisesti kaupungin tikanheittopiireissä.) Oikeasti ne oli toimittanut maisemainsinööri Välkky Vaselinovic. Insinööriparka oli ihastunut toivottomasti itseään nelisenkymmentä vuotta nuorempaan Älviira-tyttöseen jo ensikohtaamisella. Se oli tapahtunut kuvataideyhdistyksen toimistossa, jossa Vaselinovic kollegoineen oli selvittämässä silmätaidehanketta neljälle taiteilijalle. Erward Tompsolalle neiti Maliina Malquist saattoi olla naiskauneuden maanpäällinen huipentuma, mutta Vaselinovic näki pöydässä vain yhden naisen, Älviira Nuojungin (siitäkin huolimatta, että yksi mukana olleista kollegoista oli naispuolinen ja sattuipa vielä kohtalon oikusta olemaan insinöörin entinen juhannusheila, johon hän oli tutustunut nimenomaan töissä). Kukkakimpun myötä Vaselinovic koki ilmaisseensa tunteensa ja toivoi yhä puolitosissaan, että Älviira oivaltaisi pikku viiveelläkin, kuka tunsi mitä ketäkin kohtaan. Valitettavasti kuusikymppinen kurttunaamainen maisemainsinööri ei ollut sadan ensimmäisen listalla, kun taiteilijatyttö pohti, kuka kimpun oli tuonut. Juoksupojastakaan ei ollut asiassa yhtään apua.

Itse asiassa tällä hetkellä Välkky Vaselinovic ei ollut enää maisemainsinöörin virassa. Hänet oli erotettu sen jälkeen, kun hänet oli alettu tavata työpaikaltaan humalassa. Tutustuminen nuoriin taiteilijoihin – Vaselinovicin silmään Erward Tompsolakin oli nuori – ja erityisesti Älviira Nuojunkiin oli sytyttänyt yllättävän elämän kipinän. Jopa tunnetusti kriisialtis viidenkympin rajapyykki oli ehtinyt suhahtaa insinöörin ohi ilman sen kummempaa huomiota. Nyt avioton ja lapseton Vaselinovic huomasi, että hänellä oli ikävuosia aivan tolkuttomasti, mutta hän ei tuntenut itseään liian vanhaksi aloittaakseen uuden elämän. Noissa pirskahtelevissa tunnelmissa teki jatkuvasti mieli juoda ja olla humalassa, ja niinpä maisemainsinööri olikin kuluttanut päivittäin tuntuvat määrät lempijuomaansa minttusnapsia. Samalla hän oli yrittänyt tehdä töitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaselinovicin kanneltiin sammaltaneen asiakkaille puhelimessa, ja häneltä oli löytynyt piilopulloja niinkin kekseliäistä paikoista kuin kukkaruukuista ja tyhjistä Mercantil-mapeista. Lopullisen ilmiannon esimiehelle, suunnittelupäällikkö Mhubuluzu Grönforsille, oli tehnyt sattumoisin juuri maisemainsinöörin edellä mainittu ex-juhannusheila. Oli mahdollista, että ilmiantoa edesauttoi pieni mustasukkaisuus Vaselinovicin ilmiselvää nuoreen taiteilijaan ihastumista kohtaan.

Esimies Mhubuluzu Grönforsille ei tuottanut tunnontuskia Välkky Vaselinovicin erottaminen juopottelun tähden. Grönfors oli ainakin nimellisesti islaminuskoinen eikä ymmärtänyt alkoholinkäytön päälle lainkaan. Päihteetön ei suunnittelupäällikkö silti ollut. Hän poltti nimittäin joka päivä hasista. Kerran hän oli uskaltautunut pössyttelemään jopa sisällä maisemakonttorissaan. Sen oli tarkalla nenällään haistanut konttoria siivoamaan tullut rouva Mittelöinen. Siivooja oli oivaltanut löytäneensä erinomaisen kiristyskeinon ja jättänyt käynnistään muistoksi Grönforsin yhdistettyyn piippu- ja sätkälaatikkoon vaatimuksen jättää siitä lähtien perjantaisin eteisen hattuhyllylle sata euroa kirjekuoressa. Muuten nimetön viestinjättäjä lavertelisi pössyttelystä pormestarille. Mittelöinen oli toiminut omalta kannaltaan oivallisesti, sillä ensiksikään sata euroa viikossa ei tuntunut mitenkään Grönforsin rahapussissa ja toiseksi tämä joutuisi tunnustamaan paheensa, mikäli kiristäjää alettaisiin jäljittää. Suunnittelupäällikkö tiesi pormestarin voivan erottaa hänet, vaikka tämä olikin itse paatunut juoppo. Ehkä juuri tuon yhtälön tähden tuntui luontevalta itse erottaa virastaan juoppo Vaselinovic.

Rouva Mittelöisen rahapussissa sata euroa tuntui huomattavasti enemmän kuin Mhubuluzu Grönforsin. Siivooja, jonka etunimi muuten oli Gun-Lisa, saattoi nyt harrastaa ylellisyyksiä. Hän kävi joka lauantai-ilta ystävättärensä Tellervo Döddöndön kanssa syömässä etnisessä ravintolassa, minkä jälkeen mentiin säännöllisesti muutamalle drinksulle Pub Agurhaan. Kerran naiset olivat juoneet niin paljon, että Döddöndö, joka ei miesten perinteisen maun mukaan ollut alkuunkaan yhtä hyvännäköinen kuin Mittelöinen, oli ohjattu pärstäkertoimineen ystävällisesti kädestä pitäen kadulle. Siitä huolimatta seuraavana lauantaina ei edes harkittu menemistä toiseen pubiin, saati drinksujen jättämistä kokonaan väliin.

Tellervo Döddöndö oli otollista illanviettoseuraa Gun-Lisa Mittelöiselle, sillä hän otti mielellään joka lauantai ja tienasi sen verran rahaa, että saattoi huoleti tehdä isoja ottoja Otto-automaatilta. Lisäksi hänen aviomiehensä nimi oli Otto. Mittelöinen oli joskus ihmetellyt, eikö Otto – jonka sukunimi muuten ei ollut Döddöndö (se oli Tellervon tyttönimi) vaan Krups – katsonut vaimonsa menoja pahalla silmällä. Tellervo Döddöndö oli yrittänyt selittää ympäripyöreästi, ettei se liberaalia miestä haitannut. Tosiasiassa hän salasi Mittelöiseltä, että Otto Krups tapaili samaan aikaan 18-vuotiasta poikaystävää, josta käytettiin koodinimeä Turhake. Näiden kahden välillä oli eroottinen jännite, jollaisesta Döddöndö oli voinut vain uneksia. Tätä turhautumista hän oletettavasti purki lauantaisin nauttimiinsa suuriin määriin Pisang Ambon -pohjaisia drinksuja.

Lauantain sijaan oli kuitenkin keskiviikko, eikä Tellervo Döddöndö ollut Pub Agurhassa sen enempää kuin Otto Krupsin poikaystävä kylässä. Avioparin katsoessa olohuoneen sohvalla televisiosta myöhäisillan elokuvaa (joka muuten sattui olemaan Z – hän elää) osui olohuoneen ikkunaan yhtäkkiä täyttä vauhtia lentävä otus, jonka törmäyksestä jäi lasiin pahanlaatuinen särö. Döddöndö nousi välittömästi sohvalta ja porhalsi jopa takaovesta ulos katsomaan, mikä oli jymähtänyt ikkunaan. Yllättäen maassa lojui henkensä menettäneenä kirjava papukaija, jollaista ei tässä kaupungissa ollut ennen tullut vastaan. Tellervo Döddöndö ei kuitenkaan ollut tyhmimmästä päästä ihmisiä, ja niinpä hän ymmärsi nopeasti, että papukaijan täytyi olla päässyt vapaaksi Köröpäisen kasvihuoneelta. Siellä Köröpäinen, paitsi kasvatti kukkia ja myi niitä, myös pyöritti pientä kahvilaa, jossa oli jo pitkään ollut asiakkaiden (ja oletettavasti Köröpäisen omana) silmänilona muutamia omituisia lintuja.

Nähtyään jännittävää unta Jean-Louis Trintignantista ja Anneli Jäätteenmäestä Döddöndö, jolla oli joustavat työajat, suuntasi Köröpäisen kasvihuoneelle tapaamaan kuolleen papukaijan oletettua isäntää. Tämä oli paikalla, kuten odotettavissa oli, mutta pahasti nuutuneen näköisenä ja ilmiselvästi humalassa. Kasvihuoneen ovikin oli lukossa, vaikka omistajan olisi pitänyt olla avannut puljunsa jo puoli tuntia sitten. Kun Döddöndö koputti oveen, Köröpäinen ei ensin reagoinut ollenkaan. Vasta huomattuaan tulijan kourassa oman riemunkirjavan papukaijansa henkensä menettäneenä omistaja kirmasi ovelle ja päästi molemmat sisään.

"Minun Möskemmöskeni!" vaikeroi Köröpäinen.
"Niin, anteeksi tästä suruilmoituksesta", Tellervo Döddöndö sanoi. "Tämä lintuparka törmäsi eilen ikkunaamme ja löytyi maasta kuolleena."
"Eilen?" Köröpäinen näytti ihmettelevän.
"Niin, siinä yhdentoista maissa. Katsoimme mieheni kanssa elokuvaa."
"Ne ovat siis vapautuneet jo eilen." Köröpäinen tarttui pulloon ja otti pitkät huikat Verboden Vrucht -olutta.
"Ne?" ihmetteli Döddöndö.
"Kaikki viisi lintuani. Papukaija, flamingo, pingviini ja kaksi harakkaa."

Jos Köröpäisellä oli todella ollut pingviini ja flamingo kasvihuoneessaan, ne kyllä saikin päästää vapaaksi, ajatteli Tellervo Döddöndö itsekseen. Hän ei tietenkään uskaltanut ilmaista mielipidettään pullo kourassa surevalle kasvihuoneenomistajalle. Kun hiljaa pysyminenkin alkoi tuntua yhtä mahdottomalta ajatukselta, Döddöndö säntäsi päätä pahkaa ovelle ja saman tien töihinsä.

Köröpäisestä tuntui kammottavalta. Hänen lintunsa olivat edellisillan aikana päässeet lentämään tiehensä jollain tavalla, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten nainen toi hänelle kuolleen papukaijan ja ryntäsi heti brutaalisti ulos ovesta kuin olisi saanut kohtauksen. Kukaan ei ymmärtänyt humalaista Köröpäistä. Niinpä hän päätti juoda lisää Verboden Vruchtia ja ryhtyä sitten toteuttamaan huimapäistä suunnitelmaa. Hän, kasvihuoneenomistaja Köröpäinen, kostaisi tämän kaupungin kaikille sovinnaisille paskiaisille, jotka olivat aina vastustaneet kaikkia hänen tekemisiään. Ja ensimmäisenä listalla olisi varmasti herra nimeltä Önsky Murath.

Hammaslääkäri Önsky Murath asui valtavassa lukaalissa Isopää Roadin varrella. Köröpäinen lähti hoippumaan kohti Isopää Roadia jupisten kostoa itsekseen. Matkalle osui kaiken lisäksi Pob Musku, johon kasvihuoneenomistaja meni lonkerolle tyhjennettyään ensin jo päivän viidennen Verboden Vruchtinsa. (Paikan nimessä olisi tietysti pitänyt olla sana "Pub", mutta sen pitäjä oli käytännössä lukutaidoton ja niinpä siitä oli epähuomiossa tullut Pob. Tarina ei kerro, oliko Muskukin mahdollisesti kirjoitettu väärin.) Kun Köröpäinen jatkoi matkaansa lonkeron jälkeen, hän oli jo niin tuhdissa humalassa, että hän meni purkamaan raivonsa rikkomalla ikkunat täysin väärästä asunnosta. Önsky Murath oli tietysti tähän aikaan torstaipäivästä töissä, mutta naapurissa, kasvihuonemiehen vahinkokohteessa, oli kotona rouva Eeedit Rinkinen, joka soitti heti ensimmäisen lasin rikkouduttua poliisille. Koska poliisiasema vieläpä sattui sijaitsemaan noin 200 metrin etäisyydellä Rinkisten lukaalista, joutui raivohullu ja pahasti humaltunut Köröpäinen aivan tuota pikaa virkavallan vähemmän hellään huomaan.

Illemmalla rouva Eeedit Rinkinen tapasi lähipiirinsä hyväntekeväisyyskokouksessa, joka pidettiin jo perinteiseen tapaan kahvila Öpöllönissä. Hyväntekeväisyyden sijaan näissä kokouksissa lörpötettiin usein erinäisiä juoruja, ja nyt Eeedit-rouvalla oli kerrottavanaan sangen mehevä juttu Köröpäisestä, rikotuista ikkunoista ja poliisista. Mutta kun Eeedit-parka oli kerrankin kuvitellut saavansa kertomukselleen kokouksen päähuomion, oli samaan aikaan tapahtunut muutakin raflaavaa, jonka rinnalla tarina riehuvasta humalaisesta kasvihuoneenomistajasta jäi vallan kakkoseksi.

Hyväntekeväisyyspiirin muodollinen johtajarouva Mynna Paksusmith oli eronnut ja karannut aviollisesta suhteestaan dramaattisten vaiheiden jälkeen. Mynna-rouva kertoi, että hän oli myöhään illalla kotiin palattuaan löytänyt puolisonsa Köystind Paksusmithin nojatuolista sammuneena. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä näin tapahtui viikoittain (mihin Mynna itse asiassa oli ollut jo pitkään turhautunut). Dramaattisempaa oli se, että pariskunnan – ja virallisten papereiden mukaan nimenomaan rouvan – lemmikkiaasi oli kadonnut. Asiasta tiedusteltuaan Mynna Paksusmith oli saanut kuulla vastaukseksi epäselvän kännisen mökellyksen, jonka mukaan aasi oli luovutettuna hetken mielijohteesta Pulddisen kumi- ja makkaratehtaalle. Parvekkeen, jolla aasia oli pidetty, ovi oli ollut sepposen selällään. Kylpyhuoneesta oli löytynyt tunnistamaton ruskea miesten sukka sekä tyhjä armanjakkipullo, jota Köystind Paksusmith ei tiennyt edes avanneensa. Tästä kaikesta tuohduttuaan Mynna oli puolisoaan loukatakseen julistanut olleensa tapaamassa salaista rakastettuaan Luotsi Schommoroa. Loukkaus oli tuottanut tulosta ja Köystind-herra vimmastunut niin totaalisesti, että hän oli kaivanut jalopuisesta kaapistaan italialaisen viinipullon ja heittänyt sen täydellä voimalla kohti rouvaparkaa. Onneksi heitto oli huti, ja pullo oli mäjähtänyt suoraan tiiliseinään särkyen tietysti pirstaleiksi ja valuttaen sisältönsä yläkammarin hardwood-parkettilattialle. Järkyttynyt Mynna oli kipittänyt ulkosalle pakoon napaten mukaansa vain käsilaukun.

Voisi kuvitella, että Paksusmithin rouva oli juossut turvaan Luotsi Schommoron luo. Näin ei kuitenkaan ollut. Itse asiassa rakkaussuhde Schommoroon oli Mynna-rouvan mielikuvituksen tuotetta. Nämä kaksi olivat vain kerran tavanneet eräillä tyyriinpuoleisilla illallisilla. Heidät oli esitellyt toisilleen Boink Korhonen, joka oli Mynna Paksusmithin ystävä – ja vähän rakastettukin – tosielämässä. Boinkia tietysti häiritsi, että hänen jähmeän intohimoisesti rakastamansa Mynna-rouva ajatteli Schommoroa romanttisesti, mutta hän laskelmoi menettävänsä naisen, mikäli antaisi turhautumisensa näkyä. Niinpä Paksusmithin rouvalla oli turvapaikka Boinkin luona. Asetelma oli ovela sikälikin, että Köystind-herra ei tietäisi etsiä vaimoaan taiteilijana itsensä elättävän Korhosen ateljeesta, vaan menisi oikopäätä uhittelemaan Luotsi Schommorolle. Näin Schommoro ehkä vihdoinkin saisi tietää Mynna Paksusmithin tunteista häntä kohtaan. Mynna ei nimittäin itse ollut uskaltanut lähestyä Schommoroa edellä mainittujen illallisten jälkeen. Hän pelkäsi liiaksi kuulla tältä, ettei kiinnostanut tätä lainkaan; niinpä hän mieluummin seurusteli Boink Korhosen kanssa teeskennellen taiteesta kiinnostunutta ja samaan aikaan fantasioi kiihkeästä lemmensuhteesta Luotsi Schommoron kanssa.

Köystind Paksusmith olikin aamulla juossut päätä pahkaa Schommoron työpaikalle, joka itse asiassa oli ruokaravintola. Koska paikka oli puoli yhdeksältä vielä kiinni, Köystind-herra kaivoi työsalkustaan myrkynvihreän spraymaalipullon ja spreijasi ikkunaan tekstin "Nussit minun vaimoa saatana". Sitten hän palasi palatsiinsa, asteli jälleen jalopuiselle viinakaapilleen ja avasi viskipullon. Kun poliisit illemmalla saapuivat noutamaan herraa kuulusteltavaksi saatuaan ohi kulkeneelta Olavi Mäensalonpää juniorilta vuorenvarman vihjeen ikkunatöhryn tekijästä, tämä lojui jälleen kerran sammuneena nojatuolissaan. Poliisit soittivat ovikelloa useamman minuutin, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Niinpä he hälyttivät paikalle erikoisryhmän, joka mursi Paksusmithien lukon. Täysin tiedoton Köystind Paksusmith ei tehnyt vastarintaa, kun hänet raahattiin poliisiautoon ja edelleen poliisiasemalle.

Rouva Mynna Paksusmith oli puolestaan tiedoton tämän päivän tapahtumista, jotka liittyivät hänen puolisoonsa. (Mynna oli ehtinyt jo päivän kuluessa laittaa avioeroanomuksen vireille.) Niinpä hän ei ollut paikalla, kun Paksusmithin taloon illemmalla ilmestyi kutsumaton vieras. Mikki Schweindt oli viettänyt koko aamun ja keskipäivän poliisin juoppoputkassa, ja niinpä hän oli valtaisaksi ihmetyksekseen nähnyt Köystind Paksusmithiä raahattavan poliisiasemalle samaan aikaan, kun hän oli itse päässyt lähtemään kotiin. (Schweindt oli viety putkaan, koska hän oli sammunut lasten leikkipuistoon ja aamulla sinne tulleet lasten äidit olivat tehneet poliisille ilmoituksen.) Kodin sijaan oli Pulddisen ex-työntekijä kävellyt suoraa päätä Paksusmithin palatsille, jonka ovi oli selvästi murrettu auki. Talon emännästä ei nytkään näkynyt merkkiä (Schweindt ei luonnollisesti tiennyt Mynna-rouvan viimeöisistä ja tämänpäiväisistä dramaattisista liikkeistä). Niinpä tulija päätti poliisin eristysteipeistä piittaamatta tunkeilla jälleen kerran palatsiin sisälle. Yläkammari ja jalopuinen viinakaappi löytyivät heti. Edellistä iltaa nostalgisoidakseen Mikki Schweindt meni jälleen kylpyhuoneeseen tyhjentämään brandypulloa, johon hänen oli tyydyttävä nyt, kun kaapissa ei enää ollut armanjakkia.

Entinen kumi- ja makkaramies löysi myös ruskean sukkansa, joka oli ilmeisesti pudonnut jalasta kylpyhuoneeseen. Tässä vaiheessa hän tuli ajatelleeksi myös työtikkaitaan. Olivatko ne yhä talon seinää vasten? Ei, nyt Mikki Schweindt muisti, hänhän oli kanniskellut ne mukanaan Pub Misraqin oven viereen. Niinpä Schweindt päätti brandypullon kumottuaan mennä jälleen kerran Misraqiin juomaan Amstel-olutta. Pubin henkilökunta oli valitettavasti toista mieltä ja ilmoitti heti, että hänellä oli paikkaan toistaiseksi porttikielto. Tikkaistakaan paikan työntekijät eivät tienneet yhtään mitään. Niinpä Mikki Schweindt joutui tympääntyneenä jatkamaan matkaa toiseksi lähimpään juottolaan, joka oli Pob Musku. Siellä ei edes myyty Amstel-olutta, joten Schweindtin oli tyydyttävä lonkeroon.

Samaan pöytään tupsahti pian krapulaansa ja poliisivihaansa paranteleva kasvihuoneenomistaja Köröpäinen. Nämä kaksi eivät tunteneet toisiaan ennakolta, mutta kun Köröpäinen oli imaissut pari lonkeroa, juttu alkoi luistaa vallan erinomaisesti. Kasvihuoneenomistajalle tuli ilmi, että lähistöllä oli luultavasti vapaa pääsy palatsiin, jonka ökyrikas omistaja oli luovuttanut juuri ex-lemmikkiaasinsa makkaratehtaalle. Köröpäinen ajatteli omia ex-kasvihuonelintujaan ja ökyrikasta hammaslääkäri Önsky Murathia. Yhtäkkiä tuntui mitä luonnollisimmalta asialta lähteä ryyppäämään viinaksia Paksusmithin jalopuisesta kaapista. Loppujen lopuksi oli mieluisampaa kostaa maailman paskiaisille sillä lailla kuin pistää ikkunoita säpäleiksi. Schweindt ei uskaltanut lähteä enää mukaan, sillä hän arveli olleensa rikospaikalla jo liian monta kertaa ja päätti mieluummin lähteä etsimään yhä kadoksissa olleita tikkaitaan. Köröpäinen sen sijaan suuntasi Pob Muskusta Schweindtin kulkuohjeiden mukaan Vanhaerkki Street 10:een ja löysi jopa oikean talon viipymättä.

Valitettavasti Paksusmithin palatsi ei enää ollut tyhjänä. Köystind-herra ei toki ollut vielä päässyt poliisiasemalta (tai itse asiassa edes vironnut). Myös Mynna-rouva oli edelleen turvassa taiteilija Boink Korhosen luona. Sen sijaan Paksusmitheillä oli sisällä kumi- ja makkaratehtailija Pulddinen. Hän oli valmistuttanut salamana pienen erän aasimakkaraa ja tullut lahjoittamaan maistiaispätkän Köystind-herralle, jolta aasi oli edellisenä päivänä käyty noutamassa. Samalla Pulddinen oli ajatellut kysyä, tiesikö herra Paksusmith mitään Mikki Schweindtistä, jonka tehtaan veijarityöntekijät olivat jättäneet palatsin parvekkeelle. Tämän asian käsittely olisi saattanut selvittää pari pullon katoamista ja ruskean sukan ilmestymisen, mutta harmittavasti Köystind Paksusmith ei näyttänyt olevan kotona – ei edes sammuneena nojatuolissaan, jonka vieressä kylläkin oli tyhjä viskipullo. Ennen sen löytämistä tehtailija oli ihmetellyt murrettua ovea ja poliisin eristysteippejä, jotka tosin eivät hidastaneet hänen kulkuaan sisään. Talossa Pulddisen huomion kiinnitti myös ruma viinijälki seinässä ja sen alapuolella hardwood-parketissa (lasinsirut herra Paksusmith oli sentään lakaissut pois) ja kylpyhuoneesta löytynyt tyhjä brandypullo. Tyhjä armanjakkipullo oli nostettu saippuahyllylle ja moikkasi tehtailijaa sieltä käsin.

Samaan aikaan, kun Pulddinen palasi yläkamarista Paksusmithin palatsin eteiseen, kasvihuoneenomistaja Köröpäinen työntyi juuri ulko-ovesta samaan paikkaan. Kahden kutsumattoman vieraan katseet kohtasivat. Köröpäinen tietysti säikähti luullen ohikiitävän hetken ajan törmänneensä talon isäntään. Tässä oli kuitenkin jotain tuttua. Olisiko kysymyksessä hänen asiakkaansa? Silloin ukko ei voisi olla Paksusmith. Hyvänen aika, sehän oli kumi- ja makkaratehtailija Pulddinen!

"Uh, päivää", Köröpäinen sanoi.
"Päiviä, herra kasvihuone! Mutta mitäs peeveliä te täällä teette?" Pulddinen ihmetteli.
"Uh, uteliaisuudestahan minä..." mongersi humalainen tulija. "Mutta samaahan voisin kysyä teiltä."
"Tuota, makkaraa olin tuomassa, maistiaismakkaraa." Pulddinen päätti salata aasin osuuden asiaan. "Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut? Minulla ei ole hajuakaan."
"Uh, en tiedä muuta kuin että poliisit olivat murtaneet oven ja raahanneet herra Paksusmithin mukaansa. Kuulin asiasta pobissa."
"Hämmentävää! Skandaletto! No, täytynee jättää makkara herran pöydälle. Missähän rouva muuten on? No, se ei kuulu minulle. Haluaisiko herra kasvihuone kotikyydin?"

Niinpä lonkerolta haiskahtava kasvihuoneenomistaja sai kumi- ja makkaratehtailijalta autokyydin kotiinsa. Kaiken lisäksi matkan aikana paljastui, että Pulddinen inhosi suunnittelupäällikkö Mhubuluzu Grönforsia yhtä paljon kuin Köröpäinen hammaslääkäri Önsky Murathia ja oli valmis yhtymään kostoon sovinnaisille paskiaisille. Sen kuultuaan ja perille päästyään kasvihuoneilija nukahti onnellisena kukkapetiinsä uneksimaan omituisista linnuista.

Köystind Paksusmithin pöydälle jätetyn makkarapötkön kävi pian sieppaamassa eräs henkilö, joka oli kuullut edellisen keskustelun lopun. Ehämumsom Ronilds mutusteli pian makkaran naamaansa tietämättä, että se oli tehty aasista, jota hän oli osunut vahingossa kävyllä, mikä oli laukaissut Paksusmithin ärtymysreaktion, jonka myötä aasi oli päätynyt makkaraksi, mikä puolestaan oli pilannut Paksusmithin avioliiton ja välillisesti Mikki Schweindtin työsuhteen.

Superagentti siekailee jälleen

(Teksti on kirjoitettu syksyllä 2010 Hervannan ja Kaukajärven kirjoituskilpailua varten. Kilpailuraati arvosti sitä jälleen jämäpalkinnon verran. Lyhyistä keskusteluista raatilaisten kanssa jäi vaikutelma, ettei kukaan oikeasti edes yrittänyt ymmärtää sitä. Tämäkin kirjoitelma on ollut netissä luettavissa.)

I

Kello rupesi piipittämään kalpeaihoisen, jotensakin karunnäköisen nuorenpuoleisen miehenrähjän ranteessa. Mitä nyt, mies tuumi. Eihän hän ollut edes nukkumassa! Mutta hetkinen! Kyseessä ei ollut herätysääni. Tämä korvia ja saman tien hermojakin raastava (miekkonen käsitti, että aistinelimet ja hermoradat ovat toisiinsa yhteydessä) piipitys oli oleellisesti erilainen kuin se terävän rauhallinen äänimerkki, johon hän joka aamu heräsi unesta, joka luultavasti muuten olisi jatkunut sikeänä kohti ikuisuutta. Tämän oli pakko tarkoittaa, että valtakunta tarvitsi Sorto Muuraista. Nyt!

Uudenaikaisen virtaviivainen Tunturi-merkkinen polkupyörä kiidätti tuossa tuokiossa Muuraista kohti salamyhkäisen, tuntemattoman, monien mielestä pelottavan Salaisen Gestapoliisin päämajaa. Taivaalta löpsähteli katuun räntää kuin sateenjumalattaren mällisylkeä, mutta peloton, ruokkoamaton agentti ei siitä piitannut. Kaikista säistä hän kavahti ainoastaan jäätävää vesisadetta ja sitäkin ainoastaan siksi, että kerran huimapäisessä menneisyydessään juuri epäilyttävän tyypin jäljille päässyt Muurainen oli liukastunut, lennähtänyt päistikkaa jäätyvän veden liippaamaan katuun, kadottanut epäilyksenalaisen ja kaiken kukkuraksi rikkonut silmärillinsä.

Jälleen vain muutaman hetken kuluttua agentti Sorto Muurainen istui Salaisen Gestapoliisin kunnioitetun Päällikön huoneessa valmiina vastaanottamaan uuden tehtäväkäskyn. Nämä hetket olivat aina yhtä hirvittäviä, täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä (tai sitten kyse oli tahmasta, jota tipuskeli katosta Muuraisen näpeille muistona aamupäivällä tapahtuneesta kemiallisesta reaktiosta ex-noviisi Nysä Näynpään leikittyä jaksolliseen järjestelmään kuulumattomilla alkuaineilla). Veisikö uusi tehtävä lopultakin agentilta hänen niin monta kertaa alttiiksi asettamansa hengen?

"Mene Suttulan baariin", lausui Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist. "Sieltä löydät tasan iltakymmeneltä mehukeisari Matti von Korhosen. On syytä epäillä, että hänen riikintaalerinsa ovat peräisin ihan muualta kuin mehunmyynnistä. Tehtävänä on urkkia totuus ilmi. Mars matkaan! Muista myös Venus!"

Agentti Sorto Muurainen teki kunniaa, nousi ja poistui toteuttamaan dramaattista tehtävää.


II

Kellarikerroksessa, piilossa koko muulta maailmalta, sijaitsi Salaisen Gestapoliisin kaikkein pyhin – pimeä kokoushuone. Sinne ei ollut avaimia edes muutoin niin kunnioitetulla Päälliköllä. Pimeään kokoushuoneeseen oli pääsy ainoastaan Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston jäsenillä. Tänä iltana huoneen kynttilä oli sytytetty. Se tarkoitti salakielellä, että vanhimpien neuvosto kokoontui kiihkeään hätäistuntoon.

"On syytä epäillä", aloitti 79-vuotiaan Pekka Mauserin mylvivä ääni, "että muuan poliisiyksikkömme nuorista, vielä epäkypsistä kyvyistä on sortunut al-qaidalle tielle. Sellaista me vanhimmat emme tietenkään mukisematta katsele. Lavea tie on aina ollut lännen tie. Ajatelkaa kasinoita, jotka antoivat nimen pyhälle kasinotaloudelle ja auttoivat luomaan kuolemattoman kasinopelin käsitteen. Ajatelkaa konjakkia ja tryffeleitä. Kauan eläköön maalliset nautinnot. L niin kuin länsi! L niin kuin lavea tie!"
"Äl äl äl! Länsi länsi länsi!" huusi ekstaattinen vanhuskuoro.
"Tommi Läntinen on idolimme!" julisti yksi läsnäolijoista kuin transsissa.
"Tee tee tee! Tommi Tommi Tommi!" neuvoston jäsenet pauhasivat.
"Go west, young man!" karjahti pöydän päässä muuan mies.
"Gou weeest, laif is piisful teör!" veisasivat toiset vanhimmat ympärillä.
"Oi, ihanaa!" kiekaisi eräs alle seitsenkymppinen noviisi. "Minä arvasin, että täällä on muitakin homoja!"
"Öh", Pekka Mauser öhkäisi vaivautuneena, "luonnollisesti seksuaalinen tasa-arvo on yksi läntisen sivilisaation näyttävimmistä saavutuksista, mutta... öh, mukiloikaa tuo saamarin hintti kylmäksi ja heti!"

Kun miehimys oli laitettu pimeän kokoushuoneen komeroon kieltään riiputtamaan, Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston jäsenet kerääntyivät uudelleen kynttiläpöydän ympärille. Odotettavissa oli suupielet kangistava paljastus: kuka oli se kurja nuori (vielä epäkypsä) kyky, joka oli lipsahtanut al-qaidalle tielle?
"Tämä voi olla järkytys joillekuille teistä", johdatteli Pekka Mauser. "Mutta totuus on totuus, ja totuutta on katsottava silmiin." Nuoremmat noviisit yrittivät katsoa Mauseria silmiin nähdäkseen, ketä Mauser katsoi silmiin näin sanoessaan.
"Vain minä ja Pekka tiedämme, kenestä on kysymys", lisäsi 84-vuotias Arwid Salkkunen. Lausumassa ei ollut mitään yllättävää, sillä Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston vaikutusvaltaisimmat jäsenet olivat erinäisten urkkimiskeinojensa ansiosta aina perillä, kuka jäsenistä tiesi mitäkin. "Saamiemme tietojen mukaan kyseessä on... agentti Sorto Muurainen."

Pimeään kokoushuoneeseen levisi epäuskoisen ihmettelevä kuiske ja kohina. Että Sorto Muurainen, kunnioitetun Päällikön suosikki! Jotkut alkoivat jo supista epäilyjä, ettei itsellään Päällikölläkään ollut puhtaita jauhoja salkussaan...


III

Agentti Sorto Muuraisen polkupyörä kaarsi omistajansa kuljettamana pittoreskin Suttulan baarin pyörätelineen luo. Baari oli vain puoliksi täynnä, sillä oli maanantai. Muurainen tuumi, että mehukeisarina mainetta niittäneen Matti von Korhosen löytäminen ja tunnistaminen olisi helppoa. Sisällä näytti luuraavan ainakin akka Parkujärvi, agentti Muuraisen naapuri kotilähiöstä. Henkilökunnan puolesta työvuorossa oli selvästikin Masirpal, assyrialainen maahanmuuttaja, jota asiakkaat onneksi kohtelivat yleensä solidaarisesti.

Kello oli neljännestä vaille kymmenen illalla. Sorto Muurainen asteli sisään Suttulan baariin. Tapansa mukaan – tämä tapa oli voimassa kaikissa baareissa – agentti tilasi tiskillä "sen tavallisen", jonka huonosti kieltä osannut Masirpal tosin käsitti tapaksiksi. Nähdessään espanjalaiset pikkupurtavat lautasella Muurainen vaati palan painikkeeksi ykköspilsneriä. Onneksi tästä ei aiheutunut huomiota herättävää episodia, olihan agentin tarpeen sulautua mahdollisimman huomaamattomana joukkoon.

Tasan kello kymmenen ilmestyi ovesta sisään tunnettu hahmo. Mehukeisari von Korhonenhan se siinä patsasteli keltaisessa vinyylihaalarissaan! Asiakkaiden keskuudessa kiersi kohahdus. Kun Matti von Korhonen oli kolmihenkisen pienoisseurueensa kanssa samppakaljat ostettuaan asettunut pyöreään pöytään baarin keskivaiheille, Sorto Muurainen päätti ottaa härkää sarvista ja lampsia suoraan mehumiehen juttusille. (Härkä on siinä mielessä osuva ilmaus, että von Korhonen muistutti todella ulkoisesti nautaeläintä ja sitkeiden huhujen mukaan vieläpä käyttäytyi sonnimaisesti. Sarvia miehellä ei kaikesta huolimatta näkynyt.)

"Itse mehukeisarikos se siinä? Iltaa, iltaa", agentti aloitti sujuvasanaisesti.
"Iltaata! Kukas miekko sinä olet?" kysyi Matti von Korhonen.
"Minä olen Sorppa vain", Sorto Muurainen vastasi käyttäen lempinimeä, jonka Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö Andero Köppelqvist oli lanseerannut erikoistehtäviä varten.
"Ja minä Masa. Sanotaanpa käsipäivää." Käteltäessä von Korhonen yllättäen kurottui kuiskaamaan Muuraisen korvaan. "Minä tiedän, millä asialla olet. Ohranan asialla."

Agentti Muurainen valahti kalpeaksi. Noin kuudella sanalla mehumies oli tylysti ilmaissut, että hän tiesi enemmän kuin ehkä kunnioitettu Päällikkökään saattoi arvata ja nyt pelattaisiin hänen säännöillään.
"Haastan sinut pelaamaan kanssamme Unoa koko loppuillan ajan", von Korhonen julisti tuomionsa pienoisseurueen muiden jäsenten tihdatessa vieressä jännittynein ilmein.

Ei auttanut muu kuin suostua tarunhohtoisen mehukeisarin Matti von Korhosen säälimättömään vaatimukseen. Korttipeli alkoi, se jatkui kauan, ja koko illan samppakalja tarjoilutti itsensä pöytään juovuttaen Muuraisen jokseenkin moraalittomasti.


IV

Agentti Sorto Muurainen oli viimeksi joskus keskiolutvallankumouksen aikoihin herännyt krapulassa. Nyt hänen suutaan kuivasi ja päätään jomotti. Eikä hän edes maannut tutussa lastulevyisessä sängyssään, vaan tähän tarkoitukseen sangen vieraalta tuntuvalla lastulevyisellä sohvallaan.

Onneksi Salaisen Gestapoliisin agenteille oli tätä hätää varten kehitelty ihmeaine. Supersporttijuoma E=mc2 palautti salamannopeasti Muuraisen elinvoimat ja sai hänet ajattelemaan niin selkeästi, että edellisillan salakähmäinen arvoitusvyyhti alkoi heti purkautua. Hän oli yrittänyt miettiä sohvalla maatessaan, olisiko Matti von Korhonen lipsauttanut jotain, mikä voisi selvittää mehukeisarin riikintaalereiden epäilyttävän lähteen. Nyt agentti oivalsi asian kristallinkirkkaasti: siinä, että mehukeisari ylipäänsä tiesi, millä asialla Sorto Muurainen oli, piili ongelman selvittämisen avain!

Jossakin oli vuoto. Eikä kyse ollut agentti Muuraisen ruumiista. Hän tosin tutki itsensä ja vaatteensa löytääkseen mahdollisen mikrofonin. Vaan ei – joku oli ehkä salakuunnellut hänen keskusteluaan kunnioitetun Päällikön Andero Köppelqvistin kanssa. Vai oliko sekään mahdollista? Poliisiyksikön hyvin koulutetut portugalilaiset mikrofoninetsijät tutkivat Köppelqvistin huoneen aamuin illoin. Aavemaisen kajastava tuikkulyhty syttyi Sorto Muuraisen pään yllä: voisiko olla, että Salaiseen Gestapoliisiin oli luikahtanut vakooja? Sehän tiesi myös... tätä agentti ei melkeinpä uskaltanut ajatella... että itse kunnioitettu Päällikkö Köppelqvist saattoi olla vaarassa juuri nyt!

Supersporttijuoma E=mc2:n voimaannuttama Muurainen sonnustautui sarka-asuunsa ja pinkaisi polkupyörineen ulos räntäsateeseen.


V

Aristo-Baari sijaitsi kaupungin arvokkaimman siirtomaatyylisen kivitalon katutasossa. Loosipöytään olivat kokoontuneet Salaisen Gestapoliisin vanhimpiin kuuluvat Arwid Salkkunen ja Pekka Mauser sekä heidän attaseansa Nygren. Ukkeleille maittoi rommilla terästetty cappuccino, jonka pinnalle oli ripoteltu sinivihreitä nonparelleja.

"Kuulin, että kala kävi eilisiltana syöttiin", Pekka Mauser aloitti 79 ikävuotensa arvokkuudella.
"Niinhän tuo taisi tehdä", tuumasi Arwid Salkkunen hiukan mutisten, sillä hän nuoli samalla vaahtoa suupielistään. "Arviot sintin epäterveestä ruokavaliosta olivat siis ilmeisen ylimitoitettuja. Mutta mitä me nyt teemme sillä keisarilla?"
"Vaikea sanoa", totesi Mauser. "Yhtäältä hän ansaitsisi yksiköltämme kunnianosoituksen pätevästä toiminnasta. Mutta toisaalta hänestä saattaa tulla yksiköllemme harmeja, ellemme pääse hänestä vikkelästi eroon. Hankala dilemma. Miten olisi, jos lähettäisimme hänet kulttuuriattaseaksi Bessarabiaan?"

Salkkusen ja attasea Nygrenin ilmeet vääntyivät surrealistiseen virneeseen.


VI

Pieni kynttilä oli sytytetty pimeässä kokoushuoneessa, Salaisen Gestapoliisin kaikkein pyhimmässä. Läsnä oli varsin poikkeuksellinen kokoonpano. Kynttiläpöydän ääreen olivat Pekka Mauserin ja muiden ikänestoreiden aavistamatta kerääntyneet poliisiyksikön vanhimpien neuvoston noviisit.

"Kysymys on pahemmasta kuin ne seniilit käsittävätkään", tuhahti noviisi, joka tunnettiin Salaisen Gestapoliisin käytävillä koodinimellä Paawo. "Käytävillä juorutaan, että agentti Sorto Muurainen oli käynyt helposti syöttiin. Niinpä on oletettavaa, että länsimaista sivilisaatiota uhkaa poliisiyksikössämme vielä häntä vahvempi voima."
"Ei kai vain...?" tajuntansa palauttanut homppelinoviisi vikisi kauhusta.
"Kyllä vain", Paawo vastasi. "Tavallisen riviagentin sijaan onkin al-qaidalle tielle erehtynyt itse kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist! Ellen erehdy, kavala Bessarabian tiedustelupalvelu on maanitellut hänet vakoojakseen."
"M-mitä voimme tehdä asialle?" änkytti toinen noviisi.
"Dorka! Tietysti mutiloimme Päällikön. Pistämme hänet silpoherneiksi poliisiyksikkömme ullakolta löytyvällä mutilaatioveitsellä."

Vanhimpien neuvoston vähemmän brutaalit noviisit katsoivat järkyttyneinä toisiaan kuultuaan Paawon lamaannuttavan julman tehtäväkäskyn.


VII

Agentti Sorto Muurainen pyyhälsi hirmuista kyytiä sisään Salaisen Gestapoliisin kunnioitetun Päällikön virkahuoneeseen. Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist tuijotti tuohtuneen arvioivasti paikalle pelmahtanutta riviagenttia, jonka sarka-asu haiskahti yhä Suttulan baarin alakulturellille atmosfäärille.

"Kuinka julkeat sännätä koputtamatta sisään konttoriini?" tivasi kunnioitettu Päällikkö.
"Olet, huh, vaarassa, puh", puuskutti Muurainen.
"Uh, kenen taholta?" Köppelqvist kuiskasi hämillään – aivan kuin kaikki langat eivät olisikaan hänen käsissään (käytännössä niitä oli vain yksi: langanpätkä, jonka hän hetki sitten oli nykäissyt villapaidastaan irti).
"Mehukeisari Matti von Korhosen ja jonkun tässä talossa", vastasi agentti Muurainen niin ikään kuiskuttaen.
"Jonkun tässä talossa?" säikähti Päällikkö ja näytti jo suorastaan hätää kärsivältä (itse asiassa hänellä olisi ollut tarve päästä pikkulaan). "Hyvänen aika, meidän on pelastettava mutilaatioveitsi poliisiyksikkömme ullakolta ja sassiin!"

Sorto Muurainen katsoi kuusitoista sekuntia kunnioitettua Päällikköään. Sitten hän pyrähti lassevirenmäiseen juoksuun.


VIII

Fiskars-merkkinen keittiöveitsi, jonka kahvassa oli reikä, roikkui reikään ujutetun surrinarun varassa Salaisen Gestapoliisin ullakkohuoneen katosta. Yhtäkkiä veitsestä oli tullut valtakunnallisen kriisin pelinappula. Sitä havitteli eri syistä yhtä aikaa kolme toimijaa, jotka kaikki lähestyivät veistä eri suunnista käsin.

Koodinimellä Paawo tunnettu poliisiyksikön vanhimpien neuvoston lahjomaton noviisi nousi ullakolle suoraan pimeästä kokoushuoneesta talon salattuja takaportaita pitkin. Samaan aikaan etuportaita ylös pinkoi agentti Sorto Muurainen. Hissillä puolestaan lähestyi ullakkoa mehukeisari Matti von Korhonen, jolle Pekka Mauser oli heikkona hetkenään salaa kunnioitetulta Päälliköltä myöntänyt oman avaimen.

Ullakkokerrokseen ennätettyään Sorto Muurainen näki ällistyksekseen edessään kellertävän selän, joka oli ilmiselvästi juuri putkahtanut poliisiyksikön hissistä. Kuka oli tuon salaperäisen selän omistaja? Samalla hetkellä, kun Muuraisen oivalluskyky ratkaisi oikean vastauksen, niin häntä kuin edessä tönöttänyttä yhdistettyä selkä- ja mehumiestä odotti uusi yllätys. Ullakkotilan toisessa päässä seisoi kasvot tulijoihin päin julmurimainen Paawo – tismalleen yhtä etäällä mutilaatioveitsestä kuin Matti von Korhonen ja hänen rinnalleen noussut agentti Muurainen.

Jännitys oli tiivistymässä huippuunsa. Siitä, kuka uskalsi tehdä seuraavan liikun, saattoi riippua valtakunnan tulevaisuus!


IX

Mistään mitään tietämättömät Salaisen Gestapoliisin vanhimmat Arwid Salkkunen ja Pekka Mauser sekä heidän attaseansa Nygren istuivat yhä Aristo-Baarissa tyynen rauhallisina. Cappuccinolla terästetty rommi maistui, ja asiat hoituivat puhelimitse ilman että kolmikon tarvitsi edes liikutella koipiaan – jos olivat hoituakseen.

"Se mokoma mehukonsuli ei vastaa vieläkään puhelimeen", Pekka Mauser tuhisi pitkästyneenä. "Milläs me sitten tyydytämme Bessarabian tiedustelupalvelun pyyteet ja vaateet, ellemme hänellä?"
"Minulla on parempi idis", Arwid Salkkunen – ikänestoreista vanhempi ja kenties myös viisaampi – lausahti juoduista juomista tuntuvasti lupsakoiduttuaan. "Lähdetään sinne itse."
"Mitä sinä sanot?" hiiltyi Mauser.
"No ajattelepa nyt, Pekkis kuoma. Bessarabiassa ei varmasti sada räntää. Meidän riikintaalerimme on siellä kovaa valuuttaa. Olemme parempia kulttuuriattaseoita kuin Matti von Korhonen. Lisäksi luulen, että se mehukorpraali on parasta aikaa väärinkäyttämässä poliisiyksikkömme avainta, ja meidän hieman ongelmallinen osuutemme tulee ilmi millä hetkellä hyvänsä."

Pekka Mauser valahti kalvakaksi, mutta attasea Nygren näytti tyytyväiseltä. Hänen elintasonsa nousisi monta luokkaa. Pian Nygren voisi kotoisen petrolikamiinan sijaan loikoilla vaikkapa uima-altaan ääressä.


X

Salaisen Gestapoliisin ullakkohuoneeseen kokoontunut toisiinsa keskittynyt kolmikko ei ensin huomannut, että heitä osoitettiin pyssyllä. Kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist, oli jännittänyt jousen ja osoitti nuolenpäällä vuorotellen koodinimi Paawon julmettua naamaa, mehumies von Korhosen vinyylihaalaria ja ilmeisen hämäyksen vuoksi agentti Muuraisen silmärillejä.

"En tiedä tarkkaan, mitä varten te kaikki olette sen perässä, mutta sen tiedän, että te kaikki olette mutilaatioveitsen perässä!" jyrisi lopulta Köppelqvistin ääni ullakolla kuin tuomiopäivän urkuharmonikka. "Saatte luvan selittää yksi kerrallaan!”
"Nyt taidan ymmärtää", Sorto Muurainen julisti mieli kirkkaana kuin Mustanmeren kesätaivas. "Mehukeisarin riikintaalerit ovat peräisin meidän poliisiyksikkömme porsaanreikäisestä budjetista. Kuka niitä on jaellut – vanhimpien neuvoston ikänestoritko? Ei ainakaan tuo meitä vastassa seisova ukonrähjä."
"Mitäh?" ällistyi Paawo. "Siinä tapauksessa seniorit ovat harhaanjohtaneet meitä kirkasotsaisia noviiseja. Meidän annettiin ymmärtää, että te – agentti Muurainen ja kunnioitettu Päällikkö Köppelqvist – saattaisitte olla vaikka bessarabialaisten vakoojia! Ja olemme kyllä ulkoistaneet sisävakoiluamme, mutta tuosta haalariukkelista en tiedä yhtään mitään."
"Minä tunnustan", mehukaiserwursti Matti von Korhonen ilmoitti luhistuneena kuin Jerikon muurit. "Olen vastaanottanut rahaa Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvostolta. Mehunmyynnillä en tienaa kuin vitosen päivässä. Olen vakoillut, urkkinut ja tiedustellut kuin mikäkin James Pondi. Rahan lisäksi minulle lupailtiin kulttuurilomaa Bessarabiassa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään. Niinpä päätin juuri lähteä sinne itse postiautolla ja ottaa muistona mukaan poliisiyksikkönne virallisen mutilaatioveitsen, jolla voisin kuoria määränpäässä viikunoita. Mutta nythän minä varmasti joudunkin vankilaan."
"Tuskinpa", Köppelqvist naurahti. “Sinulta otetaan vain rahat, avain ja veitsi pois ja pyydetään vaikenemaan. Tätä upouutta käytäntöä kutsumme ehdonalaiseksi vankeudeksi. Käytännössä sinusta tulee siis ihan tavallista köyhälistöä niin kauan kuin käyttäydyt kiltisti."
"Akka Parkujärvi voi tarjota sinulle vispipuuroa Suttulan baarissa", vinkkasi agentti Muurainen.

Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist ja hänen alaisensa Sorto Muurainen katsahtivat toisiaan luottavaisina. Kähmijöiden peli oli pelattu ja valtakunta pelastettu.

THE END

Nöykö Näksön monttubileet

(Teksti on kirjoitettu syksyllä 2008 Hervannan ja Kaukajärven kirjoituskilpailua varten. Kilpailuraati arvosti sitä jämäpalkinnon verran. Kirjoitelma on ollut luettavissa myös netissä. Mainittakoon muuten, että Arto Paasilinnalta ilmestyi vuonna 2009 romaani nimeltä Elävänä omissa hautajaisissa. Mistähän lienee saanut idean? :D)

Taivaan ilmalaiva toi ensimmäiset juhlavieraat kappelin luo. Eedvard Kähmykäinen seuralaisineen laskeutui paikalle suoraan yläilmoista. Hänen hiuksensa olivat pörhöllään, sillä korkealla tuulee aina. Eedvard, vanha työnjohtaja, ei tietysti ollut mokomasta moksiskaan. Myös hänen seuralaisensa Lyydi oli vain ihastuksissaan ilmamatkasta – olihan hän saanut ihmetellä tulitikkulaatikon kokoisia taloja, kukkakärpäsen kokoisia autoja ja tuntosarvien lailla maisemasta kohoavia radiomastoja. Ne välittivät uutisia niin pikku taskuradioihin kuin majesteettisiin suuriin hifi-vastaanottimiin. Ja uutisten lomassa kuulijoille välittyivät myös taivaalliset hitit, Belafontet ynnä Belaborikset. Lyydistä tuntui radiomastoa katsellessaan kuin se olisi laulanut Frank Ifieldin äänellä: "I've got a feeling called the bluu-uu-uu-ues..."

Rinnettä ajoi ylös limusiinitaksi, josta astui raikkaaseen ulkoilmaan seuraava juhlavieras. Hän oli neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga. Viluinen neiti alkoi heti aivastella kuin kissa; niin tapahtui aina, kun hän nousi autokyydistä. Kaulaansa hän oli kietaissut lemmikkioravan, joka tunsi nimen Pikseli. Eedvardin ja Lyydin katsellessa ja oletettavasti hiukan ihmetellessäkin Jenny-Sofie pinkaisi viereiseen mäntymetsikköön keräämään käpyjä, joita Pikseli saattoi pitkästymättä jyrsiä juhlien aikana. Joskus joku veti herneen nenäänsä saatuaan käpysuomun poskeensa. No, sellaistahan sattui.

Oikopolkua pyöräili paikalle vennamolainen kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Häntä ei oikeastaan ollut kutsuttu juhliin, mutta silti kaikki tiesivät hänen tulevan eivätkä jaksaneet pistää asiaa pahakseen. Maailmassa tapahtui kauheampiakin asioita, kuten Vietnamin ja Vuoristo-Karabahin sodat. Todennäköisesti Löyhi oli kytännyt hopeapajun takana ja päättänyt astua näyttämölle optimaalisella hetkellä: ensimmäinen tulija ei saanut olla, vaan ei joukon jatkonakaan. Luonnollisesti tällainen laskelmoiva sosiaalinen käytös oli tragikoomista, mutta niin yksiselitteisen löyhimäistä, että se oli pakko sulattaa jos asusteli tässä pitäjässä.

Smörströmin sisarukset tulivat käsikynkässä kävellen. He olivat siitä kummallinen parivaljakko, että Esko näytti kauempaa erehdyttävästi naiselta ja Mirjami vastaavasti ihan mieheltä. Kylällä liikkui heistä juoruja, jotka väittivät Eskon ja Mirjamin olevan eri vanhempien yhdessä kasvatettuja lapsia ja elävän aviollisen kaltaisessa suhteessa. Totuuden asiasta tiesivät vain Smörströmit itse – sekä Luoja, mikäli sellainen oli olemassa.

Suntio Sever Esikoinen tuli avaamaan kappelin oven. Tähän saakka paikalle ehtineet juhlavieraat alkoivat siirtyä raittiista ulkoilmasta keskuslämmitteisiin sisätiloihin, taivaan ilmalaivalla saapuneet Eedvard ja Lyydi etunenässä. Pikseli sinkautti kävynpalasen suntion isojen silmälasien vasempaan linssiin. Samaan aikaan pihaan kurvasi kylän paha tyttö Hannah d'Acapo mopedillaan. Häntä ei moni olisi näihin kekkereihin odottanut, ellei tiennyt, että Hannah oli kemujen keskushenkilön sisarentytär. Sisar itse oli muuttanut lähetystyöntekijäksi Ambomaalle ja lähettänyt työnkuvansa mukaisesti paikalle adressin.

Myös Valpo oli paikalla. Sitä edusti kappelissa arvokkaasti harmaantunut eminenssi, jonka nimeä ei yleensä tohdittu kysyä – eikä tänäänkään. Valpon miehen erotti kömpelöstä järjestelmäkamerasta ja tunnusomaisesta punaisesta tuulipuvusta, jota hän ilmeisesti tilaisuuden luonteen väärin arvioituaan ei ollut vaihtanut soveliaampiin pikkutakkiin ja sarkahousuihin. Selässä viranomaisella oli riemunkirjava koulureppu, johon oli painettu tekstiä jollakin sivistyskielellä.

Valpon läsnäolon koki turvalliseksi viimeinen juhlavieras, joka tunnettiin tuttavallisesti nimellä Pontso. Hänet tiesivät kaikki kyläläiset; löysihän Pontson joulupäivää ja pitkääperjantaita lukuun ottamatta vuoden jokaisena päivänä huoltoaseman baarista useimmiten pesemässä lusikoita. Pontso oli jo kuusissakymmenissä, mutta hänellä ei olisi tullut mieleenkään heittäytyä eläkkeelle, saati heittää lusikkaansa nurkkaan. Leppoisa leskirouva lallatti ovesta sisään astuessaan lempisävelmäänsä Tunnetko Liisukan, mikä sai suntion ja Jenny-Sofie-neidin suivaantuneet päät kääntymään kohti hiukan jälkeenjäänyttä tulijaa.

Kaikki juhlavieraat näki omasta tarkkailupaikastaan tapahtuman keskushenkilö, pelottava Nöykö Näksö. Hänen arkkuunsa oli porattu juuri sopivasti viistoon silmänreiät. Niinpä hän saattoi koko ajan seurailla, mitä puuhasteli väki, joka oli saapunut hänen omiin hautajaisiinsa.

Pappi ilmestyi saarnaspönttöön – ihan pönttö sekaisin, kuten aina. Hän aloitti urkurin tunnollisesti kokoamasta virsilistasta piittaamatta sekavan saarnan, joka sisälsi viittauksia lukuisiin toisiinsa nähden ristiriitaisiin aiheisiin: Jeesuksen elämään, öljykriisiin, Jerry Lee Lewisiin, temppeliherroihin ja Linnén lajisystematiikkaan. Arkussa makaavan Nöykön nimeä pappi ei maininnut kertaakaan, vaan viittasi häneen epämääräisesti kädellään ja yleisnimellä "vainaa". Välillä hän kumartui saarnaspöntön taakse, minkä juhlavieraat tiesivät merkitsevän näkäräisten ottamista. Yksi kumarrus venähti hetkeä pidemmäksi, missä yhteydessä urkuri käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi soittaa mielivirttään Tule kanssani, Herra Jeesus. Se ei tosin olisi ollut vuorossa ensimmäisenä, mutta papin käytöksen myötä kaikkien pasmat olivat sekaisin eikä mokomalla ollut mitään väliä.

Jossain vaiheessa, niin ikään odotetusti, Pikseli karkasi ja alkoi tehdä kolttosiaan. Pikku otus kiipesi nopeasti käpyineen urkuparvelle ja alkoi viskellä jyrsimiään palasia juhlavieraiden päälle. Yksi niistä osui Kaspar Löyhin knalliin, mistä tuohtuneena kunnallispoliitikko alkoi syytää valikoituja solvauksia Jenny-Sofie-neidin suuntaan. Tämä kuittasi vennamolaisen närkästyksen päästämällä tekoreippaan käkätyksen ja ilmoittamalla, että "se meidän kurre on niin leikkisä". Pikseli teki olon tukalaksi myös pelottavalle Nöykö Näksölle, joka pelkäsi kuollakseen purskahtavansa äänekkääseen naurunhörötykseen. Urkuri taas ehti aloittaa Herraa hyvää kiittäkää -virren ympärikännisen papin syvennyttyä lukemaan Pravda-uutislehteä nurinpäin, kunnes totesi, että nyt sai mokoman oravan takia riittää. Suntion väkivaltaisesta vastustelusta huolimatta urkuri karkasi kappelista raittiiseen ulkoilmaan, ja sekalaisen seurakunnan virret jäivät säestystä vaille.

Kommelluksista huolimatta hautajaistilaisuus lähentyi loppuhuipennustaan. Pappi ölisi hajamielisenä iankaikkista Oi Herra, jos mä matkamies maan -virttä, johon juhlavieraat yhtyivät niin kuin osasivat. Tosin muuatta juovuksissa väliin livahtanutta Chydenius-katkelmaa ei yksikään osannut ennakoida. Pikseli oli loikannut virsitaulun päälle. Hannah d'Acapo mutusti huolimattomuuttaan purukumeja kuin karamelleja, kunnes alkoi potea ruuansulatusvaivoja. Ne tosin eivät konkretisoituneet kaikkien nuuhkailtaviksi. Pontso haaveili jo iltapäivän muistotilaisuudesta, jossa tarjoiltaisiin lindströminpihvejä sekä laivakorppuja Bearnaise-kastikkeella.

"Maashta shinä olet tullut, ja maakshi shinun pitää jälleen tuleman, kurja", tölväisi humalainen pappi ja potkaisi arkkua saaden Nöykön sisällä liikahtamaan. Sen jälkeen Eedvard Kähmykäinen lähti omin luvin viemään arkulle kukkia, sillä hän arvasi – ilmeisen oikein – ettei asiaan kehotettaisi erikseen. Muut seurasivat esimerkkiä, lukuun ottamatta Kaspar Löyhiä ja Valpon arkisen harmaata eminenssiä, joilla kukkia ei ollut. Muistosanoja lähinnä jupistiin. Pelottava Nöykö Näksö kuuli arkusta käsin – tai pikemminkin korvin – kuinka kunnioittavasti häneen suhtauduttiin.

Papin hoiperreltua kappelista ulos virtsalle suntio Sever Esikoinen otti komennon. Hän käski sen kummemmin etukäteissuunnitelmia tiedustelematta Eedvard Kähmykäisen, Pontson, Kaspar Löyhin, Hannah d'Acapon, Mirjami Smörströmin – jota hän luuli epähuomiossa Eskoksi – ja Valpon tuhkanharmaan eminenssin arkunkantoon. Nämä sitten tarttuivatkin toimeen, tosin vasta Eskon vaihdettua vaivihkaa itsensä Mirjamin paikalle. Oudon painavalta ja jotenkin elävältä tuntunut arkku nostettiin kärryyn, jonka oli työntänyt kappelin edustalle haudankaivaja Martti Artisaani. Pappi näkyi tuupertuneen sankarihaudan edustalle punaviiniputeli molemmissa käsissään.

Seuraavat kolme minuuttia kulahtivat matkalla pelottavan Nöykö Näksön haudalle. Juhlan keskushenkilö itse seurasi tapahtumia arkun silmänrei'istä haukkana ja kärppänä, sillä häntä ei huvittanut tulla haudatuksi elävältä. Hän oli siis tismalleen perillä siitä tarkasta hetkestä, jolloin kärry pysähtyi Artisaanin kaivaman montun eteen.

Kaikki yhdeksän hautajaisvierasta ja yhden orava sekä suntio ja messissä hengaillut haudankaivaja olivat seisahtuneet haudan äärelle. Ennen kuin kuusi kantajaa otti kiinni arkusta laskeakseen sen haudan pohjalle, tuli se lyhyt mutta merkittävä hetki, kun koko hautausmaa pidätti hengitystään.

Äkkiä arkun kansi lennähti auki. Pelottavan Nöykö Näksön punaisenkirjava irvinaama nousi esiin elävänä kuin kesäniityllä hirnuva humma. Vainaaksi kuviteltu mummojen ja lastenlasten kauhistus oli siinä kaikkien nähtävillä, ja sitä mukaa kuin hän työntyi ylös ja ulos arkusta, paikallaolijoiden reaktiot etenivät järkytyksestä hämmennykseen ja takaisin.

"Perkele! Eikös se muka kuollutkaan?" mutisi Eedvard Kähmykäinen. Hänen seuralaisensa Lyydi alkoi nyyhkyttää toistellen mantranomaisesti "sinä sanoit, että hän on kuollut".

"Minä luulin, että sinä tapoit Nöykön!" kiljui Esko Smörström hysteerisenä Jenny-Sofie-neidille Mirjamin myötäillessä käsipuolessa. Syytöksen kohde vastasi samalla mitalla: "Ja minä luulin, että Mirjami!" Pikseli tehosti vaikutelmaa tanssimalla epämääräistä oravanpolkkaa molempien Smörströmien ympärillä.

Kaspar Löyhi oli sännännyt hurjistuneena tilannetta jo ennestään kavahtaneen suntion kimppuun. "Mitä te kirkon pellet olette meitä huijanneet, ja kaikkia kyläläisiä, niin olette, kyllä kansa tietää", poliitikonplanttu papatti. Suntio yritti oikoa Löyhiä, että yhtä huijattu hän oli kuin kaikki muutkin, muttei saanut tätä irti revenneestä puvunrinnuksestaan.

"Huomio! Rauhoittukaa, arvoisat juhlavieraat. Tämä tapaus kuuluu nyt ilmiselvästi Staatspolizein hoidettavaksi. Otan siis tilanteen johdon." Valpon eminenssi yritti saada tilannetta asettumaan, mutta epäonnistui. Hannah d'Acapo heittäytyi poliisimiehen kaulaan parkuen: "Sano heti, kuka ei tappanut minun enoani!"

Samassa porhalsi kappelilta päin täysin suunniltaan mennyt pappi horjuen ja huutaen. "Helvetin kurtishaani! Shinä olet tehnyt jotain ilman minun lupaani!" Seurue hämmentyi pelottavaa Nöykö Näksöä myöten papin syytöksistä: ketä kummaa hän nimitti kurtisaaniksi? Pontso ehdotti itseään, mutta asia selvisi, kun Martti Artisaani lensi papin töytäisemänä suoraan haudan pohjalle. Seurakseen haudankaivaja sai papin itsensä, kun tämä ei pahassa kekkulissa kyennyt hallitsemaan tasapainoaan. Onneksi kumpikaan ei vahingoittunut fyysisesti.

Kesken näiden sekavien tapahtumien Nöykö Näksö lausui dramaattisen nimen: "Kylmä-Kalle." Sillä hetkellä kaikki käsittivät, mikä oli alun perin mennyt vikaan. Nöykö jatkoi: "Videonauha. Nimismiehellä." Ellei joku ollut vielä tähän mennessä kalvennut, niin nytpä viimeistään. "Ja minä olen nähnyt sen kaiken." Sitten irvinaama osoitti horisonttiin: "Hän on tulossa." Seurue käänsi katseensa osoitettuun suuntaan, paitsi suntio ja Löyhi, jotka tuijottivat Nöykön sormea. Kaukaa taivaanrannasta lähestyi hitaasti, mutta varmasti nimismiehen helikopteri.

Toisten jähmetyttyä paikoilleen pelottava Nöykö Näksö alkoi puhua. "Videonauhan mukaan takaovelleni tuli ensin neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga oravineen, mutta jänisti. Hänen lähtönsä näki Mirjami Smörström, joka luuli edellisen kävijän tehneen työnsä, kun taas tämä näki Mirjami-neidin tulevan luullen hänen hoitavan homman." Jenny-Sofie-neiti ja Smörströmit mulkoilivat toisiaan vihaisina. Sitten Nöykö jatkoi: "Pian saapui idästä Eedvard Kähmykäinen. Hän tuppautui avoimesta ovesta sisään, kävi muka varmistamassa minun nukkuvan, raapaisi tulitikun ja sytytti kanisterin, jossa hän luuli olevan kaksitahtibensaa. Mutta siinä olikin Maizena-velliä, joten palo sammui – mitä taas Eedvard-herra ei nähnyt juostuaan jo pakoon." Lyydi alkoi sättiä seuralaistaan. Kuolleeksi luultu irvinaama jatkoi yhä: "Sen jälkeen nauhalla kuului mopedin rutkutusta. Martti Artisaani tuli ilmeisesti sisarentyttäreni kyydillä. Eedvard-herra taisi juosta heitä vastaan, sillä haudankaivaja vain käväisi sisällä ja lähti Kylmä-Kallen nähtyään sanoen ääneen, että kuollut on." Haudan pohjalta kuului tölväisy: "Siinäs kuulit, papinrenttu."

"Joten päädymme tulokseen, että..." aloitti Valpon harmaa Eminem, mutta Nöykö Näksö sieppasi häneltä puheenvuoron. "Seuraavana ilmaantui kuvaan kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Sisään tunkeuduttuaan hän huomasi kanisterin, jota oli yritetty sytyttää, mutisi hajamielisenä ääneen jonkin olevan vinossa ja hakevansa Valpon avuksi. Sillä aikaa tupsahti suntiomme Sever Esikoinen kaksitahtibensoineen ja sytytti mökin lopultakin palamaan. Pontson hurraahuudot erottuivat taustalta. Mutta videokamera ei palanut, sillä se oli ulkoterassilla keraamisessa amppelissa. Sitä eivät tietenkään huomanneet Löyhi ja Valpon harmiherra, jotka hetkeä myöhemmin kävivät toteamassa työn tehdyksi ja pötkivät tyytyväisinä savottabaariin ryypiskelemään. Ja minä olin jo kauan ollut turvassa nimismiehen kellarikamarissa."

"Mutta kuka jumalauta antoi sinun päästä tuonne arkkuun?" kuului haudan pohjalta Artisaanin ihmettelevä kysymys. Punaisenkirjava irvinaama vääntyi nauruun. "Se taitaa lojua sammuneena sinun vieressäsi, vaan ei muista siitä mitään!" Silloin juhlavieraat tajusivat papin olleen yöllä niin pöhnässä, ettei hän itsekään ymmärtänyt mihin oli sekaantunut...

Taivaan helikopteri laskeutui nimismiehineen pysäköintipaikalle. Lupsakka höpönassu Nöykö Näksö oli pelastunut omista hautajaisistaan.