Taivaan ilmalaiva toi ensimmäiset juhlavieraat kappelin luo. Eedvard Kähmykäinen seuralaisineen laskeutui paikalle suoraan yläilmoista. Hänen hiuksensa olivat pörhöllään, sillä korkealla tuulee aina. Eedvard, vanha työnjohtaja, ei tietysti ollut mokomasta moksiskaan. Myös hänen seuralaisensa Lyydi oli vain ihastuksissaan ilmamatkasta – olihan hän saanut ihmetellä tulitikkulaatikon kokoisia taloja, kukkakärpäsen kokoisia autoja ja tuntosarvien lailla maisemasta kohoavia radiomastoja. Ne välittivät uutisia niin pikku taskuradioihin kuin majesteettisiin suuriin hifi-vastaanottimiin. Ja uutisten lomassa kuulijoille välittyivät myös taivaalliset hitit, Belafontet ynnä Belaborikset. Lyydistä tuntui radiomastoa katsellessaan kuin se olisi laulanut Frank Ifieldin äänellä: "I've got a feeling called the bluu-uu-uu-ues..."
Rinnettä ajoi ylös limusiinitaksi, josta astui raikkaaseen ulkoilmaan seuraava juhlavieras. Hän oli neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga. Viluinen neiti alkoi heti aivastella kuin kissa; niin tapahtui aina, kun hän nousi autokyydistä. Kaulaansa hän oli kietaissut lemmikkioravan, joka tunsi nimen Pikseli. Eedvardin ja Lyydin katsellessa ja oletettavasti hiukan ihmetellessäkin Jenny-Sofie pinkaisi viereiseen mäntymetsikköön keräämään käpyjä, joita Pikseli saattoi pitkästymättä jyrsiä juhlien aikana. Joskus joku veti herneen nenäänsä saatuaan käpysuomun poskeensa. No, sellaistahan sattui.
Oikopolkua pyöräili paikalle vennamolainen kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Häntä ei oikeastaan ollut kutsuttu juhliin, mutta silti kaikki tiesivät hänen tulevan eivätkä jaksaneet pistää asiaa pahakseen. Maailmassa tapahtui kauheampiakin asioita, kuten Vietnamin ja Vuoristo-Karabahin sodat. Todennäköisesti Löyhi oli kytännyt hopeapajun takana ja päättänyt astua näyttämölle optimaalisella hetkellä: ensimmäinen tulija ei saanut olla, vaan ei joukon jatkonakaan. Luonnollisesti tällainen laskelmoiva sosiaalinen käytös oli tragikoomista, mutta niin yksiselitteisen löyhimäistä, että se oli pakko sulattaa jos asusteli tässä pitäjässä.
Smörströmin sisarukset tulivat käsikynkässä kävellen. He olivat siitä kummallinen parivaljakko, että Esko näytti kauempaa erehdyttävästi naiselta ja Mirjami vastaavasti ihan mieheltä. Kylällä liikkui heistä juoruja, jotka väittivät Eskon ja Mirjamin olevan eri vanhempien yhdessä kasvatettuja lapsia ja elävän aviollisen kaltaisessa suhteessa. Totuuden asiasta tiesivät vain Smörströmit itse – sekä Luoja, mikäli sellainen oli olemassa.
Suntio Sever Esikoinen tuli avaamaan kappelin oven. Tähän saakka paikalle ehtineet juhlavieraat alkoivat siirtyä raittiista ulkoilmasta keskuslämmitteisiin sisätiloihin, taivaan ilmalaivalla saapuneet Eedvard ja Lyydi etunenässä. Pikseli sinkautti kävynpalasen suntion isojen silmälasien vasempaan linssiin. Samaan aikaan pihaan kurvasi kylän paha tyttö Hannah d'Acapo mopedillaan. Häntä ei moni olisi näihin kekkereihin odottanut, ellei tiennyt, että Hannah oli kemujen keskushenkilön sisarentytär. Sisar itse oli muuttanut lähetystyöntekijäksi Ambomaalle ja lähettänyt työnkuvansa mukaisesti paikalle adressin.
Myös Valpo oli paikalla. Sitä edusti kappelissa arvokkaasti harmaantunut eminenssi, jonka nimeä ei yleensä tohdittu kysyä – eikä tänäänkään. Valpon miehen erotti kömpelöstä järjestelmäkamerasta ja tunnusomaisesta punaisesta tuulipuvusta, jota hän ilmeisesti tilaisuuden luonteen väärin arvioituaan ei ollut vaihtanut soveliaampiin pikkutakkiin ja sarkahousuihin. Selässä viranomaisella oli riemunkirjava koulureppu, johon oli painettu tekstiä jollakin sivistyskielellä.
Valpon läsnäolon koki turvalliseksi viimeinen juhlavieras, joka tunnettiin tuttavallisesti nimellä Pontso. Hänet tiesivät kaikki kyläläiset; löysihän Pontson joulupäivää ja pitkääperjantaita lukuun ottamatta vuoden jokaisena päivänä huoltoaseman baarista useimmiten pesemässä lusikoita. Pontso oli jo kuusissakymmenissä, mutta hänellä ei olisi tullut mieleenkään heittäytyä eläkkeelle, saati heittää lusikkaansa nurkkaan. Leppoisa leskirouva lallatti ovesta sisään astuessaan lempisävelmäänsä Tunnetko Liisukan, mikä sai suntion ja Jenny-Sofie-neidin suivaantuneet päät kääntymään kohti hiukan jälkeenjäänyttä tulijaa.
Kaikki juhlavieraat näki omasta tarkkailupaikastaan tapahtuman keskushenkilö, pelottava Nöykö Näksö. Hänen arkkuunsa oli porattu juuri sopivasti viistoon silmänreiät. Niinpä hän saattoi koko ajan seurailla, mitä puuhasteli väki, joka oli saapunut hänen omiin hautajaisiinsa.
Pappi ilmestyi saarnaspönttöön – ihan pönttö sekaisin, kuten aina. Hän aloitti urkurin tunnollisesti kokoamasta virsilistasta piittaamatta sekavan saarnan, joka sisälsi viittauksia lukuisiin toisiinsa nähden ristiriitaisiin aiheisiin: Jeesuksen elämään, öljykriisiin, Jerry Lee Lewisiin, temppeliherroihin ja Linnén lajisystematiikkaan. Arkussa makaavan Nöykön nimeä pappi ei maininnut kertaakaan, vaan viittasi häneen epämääräisesti kädellään ja yleisnimellä "vainaa". Välillä hän kumartui saarnaspöntön taakse, minkä juhlavieraat tiesivät merkitsevän näkäräisten ottamista. Yksi kumarrus venähti hetkeä pidemmäksi, missä yhteydessä urkuri käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi soittaa mielivirttään Tule kanssani, Herra Jeesus. Se ei tosin olisi ollut vuorossa ensimmäisenä, mutta papin käytöksen myötä kaikkien pasmat olivat sekaisin eikä mokomalla ollut mitään väliä.
Jossain vaiheessa, niin ikään odotetusti, Pikseli karkasi ja alkoi tehdä kolttosiaan. Pikku otus kiipesi nopeasti käpyineen urkuparvelle ja alkoi viskellä jyrsimiään palasia juhlavieraiden päälle. Yksi niistä osui Kaspar Löyhin knalliin, mistä tuohtuneena kunnallispoliitikko alkoi syytää valikoituja solvauksia Jenny-Sofie-neidin suuntaan. Tämä kuittasi vennamolaisen närkästyksen päästämällä tekoreippaan käkätyksen ja ilmoittamalla, että "se meidän kurre on niin leikkisä". Pikseli teki olon tukalaksi myös pelottavalle Nöykö Näksölle, joka pelkäsi kuollakseen purskahtavansa äänekkääseen naurunhörötykseen. Urkuri taas ehti aloittaa Herraa hyvää kiittäkää -virren ympärikännisen papin syvennyttyä lukemaan Pravda-uutislehteä nurinpäin, kunnes totesi, että nyt sai mokoman oravan takia riittää. Suntion väkivaltaisesta vastustelusta huolimatta urkuri karkasi kappelista raittiiseen ulkoilmaan, ja sekalaisen seurakunnan virret jäivät säestystä vaille.
Kommelluksista huolimatta hautajaistilaisuus lähentyi loppuhuipennustaan. Pappi ölisi hajamielisenä iankaikkista Oi Herra, jos mä matkamies maan -virttä, johon juhlavieraat yhtyivät niin kuin osasivat. Tosin muuatta juovuksissa väliin livahtanutta Chydenius-katkelmaa ei yksikään osannut ennakoida. Pikseli oli loikannut virsitaulun päälle. Hannah d'Acapo mutusti huolimattomuuttaan purukumeja kuin karamelleja, kunnes alkoi potea ruuansulatusvaivoja. Ne tosin eivät konkretisoituneet kaikkien nuuhkailtaviksi. Pontso haaveili jo iltapäivän muistotilaisuudesta, jossa tarjoiltaisiin lindströminpihvejä sekä laivakorppuja Bearnaise-kastikkeella.
"Maashta shinä olet tullut, ja maakshi shinun pitää jälleen tuleman, kurja", tölväisi humalainen pappi ja potkaisi arkkua saaden Nöykön sisällä liikahtamaan. Sen jälkeen Eedvard Kähmykäinen lähti omin luvin viemään arkulle kukkia, sillä hän arvasi – ilmeisen oikein – ettei asiaan kehotettaisi erikseen. Muut seurasivat esimerkkiä, lukuun ottamatta Kaspar Löyhiä ja Valpon arkisen harmaata eminenssiä, joilla kukkia ei ollut. Muistosanoja lähinnä jupistiin. Pelottava Nöykö Näksö kuuli arkusta käsin – tai pikemminkin korvin – kuinka kunnioittavasti häneen suhtauduttiin.
Papin hoiperreltua kappelista ulos virtsalle suntio Sever Esikoinen otti komennon. Hän käski sen kummemmin etukäteissuunnitelmia tiedustelematta Eedvard Kähmykäisen, Pontson, Kaspar Löyhin, Hannah d'Acapon, Mirjami Smörströmin – jota hän luuli epähuomiossa Eskoksi – ja Valpon tuhkanharmaan eminenssin arkunkantoon. Nämä sitten tarttuivatkin toimeen, tosin vasta Eskon vaihdettua vaivihkaa itsensä Mirjamin paikalle. Oudon painavalta ja jotenkin elävältä tuntunut arkku nostettiin kärryyn, jonka oli työntänyt kappelin edustalle haudankaivaja Martti Artisaani. Pappi näkyi tuupertuneen sankarihaudan edustalle punaviiniputeli molemmissa käsissään.
Seuraavat kolme minuuttia kulahtivat matkalla pelottavan Nöykö Näksön haudalle. Juhlan keskushenkilö itse seurasi tapahtumia arkun silmänrei'istä haukkana ja kärppänä, sillä häntä ei huvittanut tulla haudatuksi elävältä. Hän oli siis tismalleen perillä siitä tarkasta hetkestä, jolloin kärry pysähtyi Artisaanin kaivaman montun eteen.
Kaikki yhdeksän hautajaisvierasta ja yhden orava sekä suntio ja messissä hengaillut haudankaivaja olivat seisahtuneet haudan äärelle. Ennen kuin kuusi kantajaa otti kiinni arkusta laskeakseen sen haudan pohjalle, tuli se lyhyt mutta merkittävä hetki, kun koko hautausmaa pidätti hengitystään.
Äkkiä arkun kansi lennähti auki. Pelottavan Nöykö Näksön punaisenkirjava irvinaama nousi esiin elävänä kuin kesäniityllä hirnuva humma. Vainaaksi kuviteltu mummojen ja lastenlasten kauhistus oli siinä kaikkien nähtävillä, ja sitä mukaa kuin hän työntyi ylös ja ulos arkusta, paikallaolijoiden reaktiot etenivät järkytyksestä hämmennykseen ja takaisin.
"Perkele! Eikös se muka kuollutkaan?" mutisi Eedvard Kähmykäinen. Hänen seuralaisensa Lyydi alkoi nyyhkyttää toistellen mantranomaisesti "sinä sanoit, että hän on kuollut".
"Minä luulin, että sinä tapoit Nöykön!" kiljui Esko Smörström hysteerisenä Jenny-Sofie-neidille Mirjamin myötäillessä käsipuolessa. Syytöksen kohde vastasi samalla mitalla: "Ja minä luulin, että Mirjami!" Pikseli tehosti vaikutelmaa tanssimalla epämääräistä oravanpolkkaa molempien Smörströmien ympärillä.
Kaspar Löyhi oli sännännyt hurjistuneena tilannetta jo ennestään kavahtaneen suntion kimppuun. "Mitä te kirkon pellet olette meitä huijanneet, ja kaikkia kyläläisiä, niin olette, kyllä kansa tietää", poliitikonplanttu papatti. Suntio yritti oikoa Löyhiä, että yhtä huijattu hän oli kuin kaikki muutkin, muttei saanut tätä irti revenneestä puvunrinnuksestaan.
"Huomio! Rauhoittukaa, arvoisat juhlavieraat. Tämä tapaus kuuluu nyt ilmiselvästi Staatspolizein hoidettavaksi. Otan siis tilanteen johdon." Valpon eminenssi yritti saada tilannetta asettumaan, mutta epäonnistui. Hannah d'Acapo heittäytyi poliisimiehen kaulaan parkuen: "Sano heti, kuka ei tappanut minun enoani!"
Samassa porhalsi kappelilta päin täysin suunniltaan mennyt pappi horjuen ja huutaen. "Helvetin kurtishaani! Shinä olet tehnyt jotain ilman minun lupaani!" Seurue hämmentyi pelottavaa Nöykö Näksöä myöten papin syytöksistä: ketä kummaa hän nimitti kurtisaaniksi? Pontso ehdotti itseään, mutta asia selvisi, kun Martti Artisaani lensi papin töytäisemänä suoraan haudan pohjalle. Seurakseen haudankaivaja sai papin itsensä, kun tämä ei pahassa kekkulissa kyennyt hallitsemaan tasapainoaan. Onneksi kumpikaan ei vahingoittunut fyysisesti.
Kesken näiden sekavien tapahtumien Nöykö Näksö lausui dramaattisen nimen: "Kylmä-Kalle." Sillä hetkellä kaikki käsittivät, mikä oli alun perin mennyt vikaan. Nöykö jatkoi: "Videonauha. Nimismiehellä." Ellei joku ollut vielä tähän mennessä kalvennut, niin nytpä viimeistään. "Ja minä olen nähnyt sen kaiken." Sitten irvinaama osoitti horisonttiin: "Hän on tulossa." Seurue käänsi katseensa osoitettuun suuntaan, paitsi suntio ja Löyhi, jotka tuijottivat Nöykön sormea. Kaukaa taivaanrannasta lähestyi hitaasti, mutta varmasti nimismiehen helikopteri.
Toisten jähmetyttyä paikoilleen pelottava Nöykö Näksö alkoi puhua. "Videonauhan mukaan takaovelleni tuli ensin neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga oravineen, mutta jänisti. Hänen lähtönsä näki Mirjami Smörström, joka luuli edellisen kävijän tehneen työnsä, kun taas tämä näki Mirjami-neidin tulevan luullen hänen hoitavan homman." Jenny-Sofie-neiti ja Smörströmit mulkoilivat toisiaan vihaisina. Sitten Nöykö jatkoi: "Pian saapui idästä Eedvard Kähmykäinen. Hän tuppautui avoimesta ovesta sisään, kävi muka varmistamassa minun nukkuvan, raapaisi tulitikun ja sytytti kanisterin, jossa hän luuli olevan kaksitahtibensaa. Mutta siinä olikin Maizena-velliä, joten palo sammui – mitä taas Eedvard-herra ei nähnyt juostuaan jo pakoon." Lyydi alkoi sättiä seuralaistaan. Kuolleeksi luultu irvinaama jatkoi yhä: "Sen jälkeen nauhalla kuului mopedin rutkutusta. Martti Artisaani tuli ilmeisesti sisarentyttäreni kyydillä. Eedvard-herra taisi juosta heitä vastaan, sillä haudankaivaja vain käväisi sisällä ja lähti Kylmä-Kallen nähtyään sanoen ääneen, että kuollut on." Haudan pohjalta kuului tölväisy: "Siinäs kuulit, papinrenttu."
"Joten päädymme tulokseen, että..." aloitti Valpon harmaa Eminem, mutta Nöykö Näksö sieppasi häneltä puheenvuoron. "Seuraavana ilmaantui kuvaan kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Sisään tunkeuduttuaan hän huomasi kanisterin, jota oli yritetty sytyttää, mutisi hajamielisenä ääneen jonkin olevan vinossa ja hakevansa Valpon avuksi. Sillä aikaa tupsahti suntiomme Sever Esikoinen kaksitahtibensoineen ja sytytti mökin lopultakin palamaan. Pontson hurraahuudot erottuivat taustalta. Mutta videokamera ei palanut, sillä se oli ulkoterassilla keraamisessa amppelissa. Sitä eivät tietenkään huomanneet Löyhi ja Valpon harmiherra, jotka hetkeä myöhemmin kävivät toteamassa työn tehdyksi ja pötkivät tyytyväisinä savottabaariin ryypiskelemään. Ja minä olin jo kauan ollut turvassa nimismiehen kellarikamarissa."
"Mutta kuka jumalauta antoi sinun päästä tuonne arkkuun?" kuului haudan pohjalta Artisaanin ihmettelevä kysymys. Punaisenkirjava irvinaama vääntyi nauruun. "Se taitaa lojua sammuneena sinun vieressäsi, vaan ei muista siitä mitään!" Silloin juhlavieraat tajusivat papin olleen yöllä niin pöhnässä, ettei hän itsekään ymmärtänyt mihin oli sekaantunut...
Taivaan helikopteri laskeutui nimismiehineen pysäköintipaikalle. Lupsakka höpönassu Nöykö Näksö oli pelastunut omista hautajaisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti