Laasss!

(Teksti on näpytelty syystalvella 2009 häkellyttävän luomisinspiraation vallassa. Minun oli saatava luoda jotain, ylipäänsä jotain, ja helpointa oli istua alas tietokoneelle ja kirjoittaa. Puolet tekstistä syntyi nostamatta pyllyä tuolista ja toinen puolikas seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Keväällä 2011 lähetin tekstin (hiukan editoituna) Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Jäi epäselväksi, päätyikö kirjoitus koskaan edes raadin luettavaksi. Palkintoja sille ei ainakaan anniskeltu.)

Ehämumsom Ronilds tempaisi maasta kävyn ja heitti sen ilmaan. Käpy lensi aluksi melkein suoraan ylöspäin – jonne Ronilds oli sen tähdännytkin – mutta alkoi sitten kaartua vasemmalle, missä sijaitsi herra ja rouva Paksusmithin palatsin yläparveke. Siellä loikoili auringossa Paksusmithien lemmikkiaasi. Käpy mätkähti aasin kylkeen ja sai tämän kiljahtamaan. Parvekkeen ovi oli raollaan kuumana kesäpäivänä. Herra Köystind Paksusmith istui siannahkaisessa nojatuolissaan ja kuuli tietysti kiljahduksen, vaan ei sitä edeltänyttä kävyn mätkähdystä. Jostain syystä aasin ääni hermostutti totaalisesti herra Paksusmithin, joka tarttui heti toimeen ja soitti tuttavalleen, tehtailija Pulddiselle.

"Kappas hei", Pulddinen vastasi puhelimeen.
"No hei vaan", aloitti Paksusmithin ukko. "Minua rupesi pännimään tuo kiljuva aasi tuolla parvekkeella. Tee siitä makkaraa ja heti."
"Mutta mitä rouva siihen sanoo? Eikös se ole hänen aasinsa?"
"Sama sille", Köystind Paksusmith tuhahti. "Minä en perskeles ole tossun alla."
"Jaaha! No, minäpä sovin kuljetuspuolen miesten kanssa, että käyvät hakemassa aasin vielä tänä iltana. Ja osoite oli..."
"Vanhaerkki Street 10. Kiitti, vanha kamu! Nyt saan vihdoinkin mielenrauhan."

Puhelun loputtua herra Paksusmith tarttui pulloon, joita hänellä oli ruskeassa jalopuisessa kaapissa satamäärin, ja alkoi ryypätä tajuaan kankaalle. Kahden ja puolen tunnin kuluttua tehtailija Pulddisen työntekijät ilmestyivät Paksusmithien pihaan. Autokuski Schweindt kävi hyvän tavan vuoksi soittamassa ovikelloa, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan – Köystind-herra oli jo siinä vaiheessa syvässä alkoholipitoisessa unessa – hän pystytti työtovereidensa kanssa pitkät tikkaat palatsin seinää vasten. Aasi oli edelleen parvekkeella, minnepä se olisi tässä välissä karannut. Schweindt, perinteinen paskahommien tekijä, valittiin yksimielisesti kiipeämään parvekkeelle. Siellä hän sitoi vikuroivan aasin raajat ja heitti eläinparan suoraan Pulddisen tehtaan kuormurin lavalle. Sitten auto lähti nopeasti pihasta jättäen Schweindtin kokoontaitettavine tikkaineen Vanhaerkki Streetillä sijaitsevaan osoitteeseen. Samanlainen jäynä oli tehty hänelle kahdeksan kertaa aiemminkin, mutta koskaan kuskiparka ei osannut varautua siihen.

"Halvatun imbesillit!" sadatteli tuohtunut Schweindt. "Minä otan lopputilin tästä hetkestä alkaen."

Schweindt, jonka etunimi muuten oli Mikki, äkkäsi heti ensitöikseen parvekkeen oven olevan raollaan. Niinpä hän työntyi sisälle Paksusmithien palatsiin. Yläkamarin nojatuolissa retkotti sammahtaneena Köystind-herra runsaine promilleineen. Ruskean jalopuisen kaapin ovi oli jäänyt häneltä auki. Mikki Schweindt valitsi laajoista valikoimista armanjakkipullon ja meni kylpyhuoneeseen tyhjentelemään sitä kurkkuunsa. Talon isäntä ei havahtunut unestaan eikä emännästä näkynyt merkkiäkään. Puoli tuntia myöhemmin armanjakkipullo oli tyhjä, Schweindt kännissä kuin käki (paitsi, että oikeasti käet ovat aina selvin päin) ja Vanhaerkki Streetin toisessa päässä sijaitseva Pub Misraq ilmestynyt kutsuvana Pulddisen tehtaan entisen autokuskin tajuntaan.

Misraqin vakioasiakkaat katsoivat ikkunasta ihmeissään, kun taloa kohti harppoi kaksimetrinen pellavapää tikkaat kädessään. Ne Schweindt oli keksinyt käydä nappaamassa mukaansa Paksusmithin palatsin sivupihalta. Tikkaita ei kuitenkaan sallittu pubissa sisällä, joten Schweindt jätti työvälineensä oven ulkopuolelle ja suuntasi tiskin kautta nurkkapöytään juomaan Amstel-olutta. Sitä hän tekikin seuraavat neljä tuntia, kunnes pubin henkilökunta heitti hurjasti juopuneen Pulddisen ex-työntekijän ulos. Noin kolme minuuttia myöhemmin Schweindt sammui selälleen omaan virtsalätäkköönsä pubin takana sijaitsevassa lasten leikkipuistossa.

Mikki Schweindt ei olotilaltaan ollut pannut merkille, että hänen tikkaansa olivat kadonneet jo aiemmin illalla Pub Misraqin oven vierestä. Ne oli napannut osastotyöntekijä Löllö Mäsninen ohikulkumatkallaan. Löllöä miellytti tikkaiden kylkeen jostain syystä maalattu mustavalkoinen siksak-kuvio. Tosin hän aikoi raaputtaa pois häiritsevän tekstin "Pulddisen Kumi ja Makkara". Muuten tikkaat olivat kuin tehdyt osaksi Mäsnisen residenssin avantgardistista sisustusta. Kun Schweindt hoippui ulos pubista, Löllö Mäsninen oli jo kantanut hänen työtikkaansa omaan galleriahuoneeseensa.

Mäsnisen galleria olikin merkillinen paikka. Sinne oli tuotu maan eri kolkista kaikenlaisia näyttelyesineitä – tai ehkä osa niistä oli käyttöesineitä, mutta siitä ei kukaan ottanut selvää sen enempää kuin Löllön päänsisäisestä maailmasta yleensäkään. Olennaisena katseenvangitsijana keskellä huoneen päätyseinää sijaitsi kokonaan vaaleanpunaisilla väreillä maalattu jättitaulu nimeltään Neljä pientä elefanttia. Sen oli maalannut neiti Maliina Malquist, yksi kaupungin silmää tekevistä nuorista taiteilijoista. (Tämä ilmaus on tulkittavissa myös kirjaimellisesti. Neiti Malquist kuului taiteilijaryhmään, jonka tehtävänä oli maalata erääseen moottoritien liittymässä sijaitsevaan betoniseinään jättikokoinen silmä.) Taulu sinänsä sopi erinomaisesti Mäsnisen gallerian hämmentävään muotomaailmaan ja myös yhteen sen muiden värien kanssa. Se oli kuin tehty nykyiselle paikalleen. Ongelmana vain oli, ettei sitä ollut tehty sille paikalle, vaan Löllö Mäsninen oli varastanut taulun ja kaiken lisäksi taiteilijalta itseltään. Taulu ei itse asiassa edes ollut valmis, vaan sen yksi nurkka oli jäänyt viimeistelemättä. Löllö ei välittänyt siitä. Tärkeämpää oli, että hän oli pystynyt hyödyntämään loistavan tilaisuuden.

Vain yksi henkilö tiesi, miten Löllö Mäsninen oli varastanut neiti Maliina Malquistilta keskeneräisen taulun – tietysti itsensä Löllön lisäksi. Hän oli Erward Tompsola, yksi Malquistin taiteilijatuttavista, joka oli salaa Malquistia kohtaan valtavan kateellinen. Löllö ja Erward tunsivat toisensa yhdistetyltä kungfu- ja puhelinseksikurssilta, jolle kumpikin oli osallistunut vuonna 1990. Neiti Malquist ei aavistanut Erward Tompsolan kadehtivan häntä. Syy kateuteen olikin niin harvinainen, ettei sellainen olisi koskaan pälkähtänyt Malquistin hieman yläluokkaisen konservatiiviseen mieleen. Erward olisi nimittäin halunnut neiti Malquistin sukupuolen ja ulkonäön. Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä voidakseen olla sekä nainen että juuri sillä lailla kaunis kuin Malquist hänen mielestään oli. (Löllö Mäsnisen mielestä taiteilijaneiti näytti lähinnä anorektikolta.) Nykyisellään Erwardia ei huvittanut hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, sillä hänestä ei ikinä voisi tulla Maliina Malquistin näköistä. Hän oli siihen aivan liian iäkäs ja isonenäinen. Ja kun Erward koki, että nimenomaan Malquist oli aiheuttanut hänen elämänsä tragedian, hän kosti järjestämällä Löllö Mäsniselle tilaisuuden tauluvarkauteen sillä aikaa, kun taiteilijaneiti oli lähikaupassa ostamassa vappujuhliinsa lisää suolapähkinöitä.

Löllöä ei tietenkään ollut kutsuttu vappujuhliin, joista nyt oli kulahtanut jo kaksi kuukautta aikaa. Erward Tompsolan ja Malquistin itsensä lisäksi kutsuttuina olivat tuolloin taiteilijat Älviira Nuojunki ja Matti McDonald. Samat neljä muodostivat ryhmän, jolle oli annettu tehtäväksi maalata kaupungin silmä moottoritien liittymän betoniseinään. Tosin juhliin hetken mielijohteesta kutsuttu juoksupoika Olavi Mäensalonpää junior ei kuulunut ryhmään, ei harrastanut maalaustaidetta – varkausmielessäkään – tai edes tuntenut muita juhlavieraita, mutta siellä hän vain oli istunut Maliina Malquistin vaahtomuovisella sohvalla. Kaiken kukkuraksi juoksupoikaa ei ollut kutsunut kemuihin neiti Malquist, vaan Älviira Nuojunki, jolle poika oli kantanut kukkakimpun aiemmin samana päivänä. Romanttinen Älviira luuli tässä vaiheessa, että Olavi Mäensalonpää junior oli itse halunnut antaa hänelle kukkia. Illan mittaan oli selvinnyt, että juoksupoika oli ollut vain kuriiripalvelun komennuksella, mikä tietysti aiheutti Älviiralle sekä pettymyksen että hämmennyksen. Siinä vaiheessa Olavi-poika oli jo nauttinut kursailematta hänelle tarjottuja ranskalaisia valkoviinejä ja suolapähkinöitä, eikä kukaan loppujen lopuksi hennonnut viskata yksinkertaisen mukavaksi osoittautunutta juoksupoikaa kadulle.

Todellinen kukkien lähettäjä ei siis ollut kuriirifirman juoksupoika Olavi Mäensalonpää junior. (Hänen isänsä oli Olavi Mäensalonpää senior, joka tunnettiin erinomaisesti kaupungin tikanheittopiireissä.) Oikeasti ne oli toimittanut maisemainsinööri Välkky Vaselinovic. Insinööriparka oli ihastunut toivottomasti itseään nelisenkymmentä vuotta nuorempaan Älviira-tyttöseen jo ensikohtaamisella. Se oli tapahtunut kuvataideyhdistyksen toimistossa, jossa Vaselinovic kollegoineen oli selvittämässä silmätaidehanketta neljälle taiteilijalle. Erward Tompsolalle neiti Maliina Malquist saattoi olla naiskauneuden maanpäällinen huipentuma, mutta Vaselinovic näki pöydässä vain yhden naisen, Älviira Nuojungin (siitäkin huolimatta, että yksi mukana olleista kollegoista oli naispuolinen ja sattuipa vielä kohtalon oikusta olemaan insinöörin entinen juhannusheila, johon hän oli tutustunut nimenomaan töissä). Kukkakimpun myötä Vaselinovic koki ilmaisseensa tunteensa ja toivoi yhä puolitosissaan, että Älviira oivaltaisi pikku viiveelläkin, kuka tunsi mitä ketäkin kohtaan. Valitettavasti kuusikymppinen kurttunaamainen maisemainsinööri ei ollut sadan ensimmäisen listalla, kun taiteilijatyttö pohti, kuka kimpun oli tuonut. Juoksupojastakaan ei ollut asiassa yhtään apua.

Itse asiassa tällä hetkellä Välkky Vaselinovic ei ollut enää maisemainsinöörin virassa. Hänet oli erotettu sen jälkeen, kun hänet oli alettu tavata työpaikaltaan humalassa. Tutustuminen nuoriin taiteilijoihin – Vaselinovicin silmään Erward Tompsolakin oli nuori – ja erityisesti Älviira Nuojunkiin oli sytyttänyt yllättävän elämän kipinän. Jopa tunnetusti kriisialtis viidenkympin rajapyykki oli ehtinyt suhahtaa insinöörin ohi ilman sen kummempaa huomiota. Nyt avioton ja lapseton Vaselinovic huomasi, että hänellä oli ikävuosia aivan tolkuttomasti, mutta hän ei tuntenut itseään liian vanhaksi aloittaakseen uuden elämän. Noissa pirskahtelevissa tunnelmissa teki jatkuvasti mieli juoda ja olla humalassa, ja niinpä maisemainsinööri olikin kuluttanut päivittäin tuntuvat määrät lempijuomaansa minttusnapsia. Samalla hän oli yrittänyt tehdä töitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaselinovicin kanneltiin sammaltaneen asiakkaille puhelimessa, ja häneltä oli löytynyt piilopulloja niinkin kekseliäistä paikoista kuin kukkaruukuista ja tyhjistä Mercantil-mapeista. Lopullisen ilmiannon esimiehelle, suunnittelupäällikkö Mhubuluzu Grönforsille, oli tehnyt sattumoisin juuri maisemainsinöörin edellä mainittu ex-juhannusheila. Oli mahdollista, että ilmiantoa edesauttoi pieni mustasukkaisuus Vaselinovicin ilmiselvää nuoreen taiteilijaan ihastumista kohtaan.

Esimies Mhubuluzu Grönforsille ei tuottanut tunnontuskia Välkky Vaselinovicin erottaminen juopottelun tähden. Grönfors oli ainakin nimellisesti islaminuskoinen eikä ymmärtänyt alkoholinkäytön päälle lainkaan. Päihteetön ei suunnittelupäällikkö silti ollut. Hän poltti nimittäin joka päivä hasista. Kerran hän oli uskaltautunut pössyttelemään jopa sisällä maisemakonttorissaan. Sen oli tarkalla nenällään haistanut konttoria siivoamaan tullut rouva Mittelöinen. Siivooja oli oivaltanut löytäneensä erinomaisen kiristyskeinon ja jättänyt käynnistään muistoksi Grönforsin yhdistettyyn piippu- ja sätkälaatikkoon vaatimuksen jättää siitä lähtien perjantaisin eteisen hattuhyllylle sata euroa kirjekuoressa. Muuten nimetön viestinjättäjä lavertelisi pössyttelystä pormestarille. Mittelöinen oli toiminut omalta kannaltaan oivallisesti, sillä ensiksikään sata euroa viikossa ei tuntunut mitenkään Grönforsin rahapussissa ja toiseksi tämä joutuisi tunnustamaan paheensa, mikäli kiristäjää alettaisiin jäljittää. Suunnittelupäällikkö tiesi pormestarin voivan erottaa hänet, vaikka tämä olikin itse paatunut juoppo. Ehkä juuri tuon yhtälön tähden tuntui luontevalta itse erottaa virastaan juoppo Vaselinovic.

Rouva Mittelöisen rahapussissa sata euroa tuntui huomattavasti enemmän kuin Mhubuluzu Grönforsin. Siivooja, jonka etunimi muuten oli Gun-Lisa, saattoi nyt harrastaa ylellisyyksiä. Hän kävi joka lauantai-ilta ystävättärensä Tellervo Döddöndön kanssa syömässä etnisessä ravintolassa, minkä jälkeen mentiin säännöllisesti muutamalle drinksulle Pub Agurhaan. Kerran naiset olivat juoneet niin paljon, että Döddöndö, joka ei miesten perinteisen maun mukaan ollut alkuunkaan yhtä hyvännäköinen kuin Mittelöinen, oli ohjattu pärstäkertoimineen ystävällisesti kädestä pitäen kadulle. Siitä huolimatta seuraavana lauantaina ei edes harkittu menemistä toiseen pubiin, saati drinksujen jättämistä kokonaan väliin.

Tellervo Döddöndö oli otollista illanviettoseuraa Gun-Lisa Mittelöiselle, sillä hän otti mielellään joka lauantai ja tienasi sen verran rahaa, että saattoi huoleti tehdä isoja ottoja Otto-automaatilta. Lisäksi hänen aviomiehensä nimi oli Otto. Mittelöinen oli joskus ihmetellyt, eikö Otto – jonka sukunimi muuten ei ollut Döddöndö (se oli Tellervon tyttönimi) vaan Krups – katsonut vaimonsa menoja pahalla silmällä. Tellervo Döddöndö oli yrittänyt selittää ympäripyöreästi, ettei se liberaalia miestä haitannut. Tosiasiassa hän salasi Mittelöiseltä, että Otto Krups tapaili samaan aikaan 18-vuotiasta poikaystävää, josta käytettiin koodinimeä Turhake. Näiden kahden välillä oli eroottinen jännite, jollaisesta Döddöndö oli voinut vain uneksia. Tätä turhautumista hän oletettavasti purki lauantaisin nauttimiinsa suuriin määriin Pisang Ambon -pohjaisia drinksuja.

Lauantain sijaan oli kuitenkin keskiviikko, eikä Tellervo Döddöndö ollut Pub Agurhassa sen enempää kuin Otto Krupsin poikaystävä kylässä. Avioparin katsoessa olohuoneen sohvalla televisiosta myöhäisillan elokuvaa (joka muuten sattui olemaan Z – hän elää) osui olohuoneen ikkunaan yhtäkkiä täyttä vauhtia lentävä otus, jonka törmäyksestä jäi lasiin pahanlaatuinen särö. Döddöndö nousi välittömästi sohvalta ja porhalsi jopa takaovesta ulos katsomaan, mikä oli jymähtänyt ikkunaan. Yllättäen maassa lojui henkensä menettäneenä kirjava papukaija, jollaista ei tässä kaupungissa ollut ennen tullut vastaan. Tellervo Döddöndö ei kuitenkaan ollut tyhmimmästä päästä ihmisiä, ja niinpä hän ymmärsi nopeasti, että papukaijan täytyi olla päässyt vapaaksi Köröpäisen kasvihuoneelta. Siellä Köröpäinen, paitsi kasvatti kukkia ja myi niitä, myös pyöritti pientä kahvilaa, jossa oli jo pitkään ollut asiakkaiden (ja oletettavasti Köröpäisen omana) silmänilona muutamia omituisia lintuja.

Nähtyään jännittävää unta Jean-Louis Trintignantista ja Anneli Jäätteenmäestä Döddöndö, jolla oli joustavat työajat, suuntasi Köröpäisen kasvihuoneelle tapaamaan kuolleen papukaijan oletettua isäntää. Tämä oli paikalla, kuten odotettavissa oli, mutta pahasti nuutuneen näköisenä ja ilmiselvästi humalassa. Kasvihuoneen ovikin oli lukossa, vaikka omistajan olisi pitänyt olla avannut puljunsa jo puoli tuntia sitten. Kun Döddöndö koputti oveen, Köröpäinen ei ensin reagoinut ollenkaan. Vasta huomattuaan tulijan kourassa oman riemunkirjavan papukaijansa henkensä menettäneenä omistaja kirmasi ovelle ja päästi molemmat sisään.

"Minun Möskemmöskeni!" vaikeroi Köröpäinen.
"Niin, anteeksi tästä suruilmoituksesta", Tellervo Döddöndö sanoi. "Tämä lintuparka törmäsi eilen ikkunaamme ja löytyi maasta kuolleena."
"Eilen?" Köröpäinen näytti ihmettelevän.
"Niin, siinä yhdentoista maissa. Katsoimme mieheni kanssa elokuvaa."
"Ne ovat siis vapautuneet jo eilen." Köröpäinen tarttui pulloon ja otti pitkät huikat Verboden Vrucht -olutta.
"Ne?" ihmetteli Döddöndö.
"Kaikki viisi lintuani. Papukaija, flamingo, pingviini ja kaksi harakkaa."

Jos Köröpäisellä oli todella ollut pingviini ja flamingo kasvihuoneessaan, ne kyllä saikin päästää vapaaksi, ajatteli Tellervo Döddöndö itsekseen. Hän ei tietenkään uskaltanut ilmaista mielipidettään pullo kourassa surevalle kasvihuoneenomistajalle. Kun hiljaa pysyminenkin alkoi tuntua yhtä mahdottomalta ajatukselta, Döddöndö säntäsi päätä pahkaa ovelle ja saman tien töihinsä.

Köröpäisestä tuntui kammottavalta. Hänen lintunsa olivat edellisillan aikana päässeet lentämään tiehensä jollain tavalla, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten nainen toi hänelle kuolleen papukaijan ja ryntäsi heti brutaalisti ulos ovesta kuin olisi saanut kohtauksen. Kukaan ei ymmärtänyt humalaista Köröpäistä. Niinpä hän päätti juoda lisää Verboden Vruchtia ja ryhtyä sitten toteuttamaan huimapäistä suunnitelmaa. Hän, kasvihuoneenomistaja Köröpäinen, kostaisi tämän kaupungin kaikille sovinnaisille paskiaisille, jotka olivat aina vastustaneet kaikkia hänen tekemisiään. Ja ensimmäisenä listalla olisi varmasti herra nimeltä Önsky Murath.

Hammaslääkäri Önsky Murath asui valtavassa lukaalissa Isopää Roadin varrella. Köröpäinen lähti hoippumaan kohti Isopää Roadia jupisten kostoa itsekseen. Matkalle osui kaiken lisäksi Pob Musku, johon kasvihuoneenomistaja meni lonkerolle tyhjennettyään ensin jo päivän viidennen Verboden Vruchtinsa. (Paikan nimessä olisi tietysti pitänyt olla sana "Pub", mutta sen pitäjä oli käytännössä lukutaidoton ja niinpä siitä oli epähuomiossa tullut Pob. Tarina ei kerro, oliko Muskukin mahdollisesti kirjoitettu väärin.) Kun Köröpäinen jatkoi matkaansa lonkeron jälkeen, hän oli jo niin tuhdissa humalassa, että hän meni purkamaan raivonsa rikkomalla ikkunat täysin väärästä asunnosta. Önsky Murath oli tietysti tähän aikaan torstaipäivästä töissä, mutta naapurissa, kasvihuonemiehen vahinkokohteessa, oli kotona rouva Eeedit Rinkinen, joka soitti heti ensimmäisen lasin rikkouduttua poliisille. Koska poliisiasema vieläpä sattui sijaitsemaan noin 200 metrin etäisyydellä Rinkisten lukaalista, joutui raivohullu ja pahasti humaltunut Köröpäinen aivan tuota pikaa virkavallan vähemmän hellään huomaan.

Illemmalla rouva Eeedit Rinkinen tapasi lähipiirinsä hyväntekeväisyyskokouksessa, joka pidettiin jo perinteiseen tapaan kahvila Öpöllönissä. Hyväntekeväisyyden sijaan näissä kokouksissa lörpötettiin usein erinäisiä juoruja, ja nyt Eeedit-rouvalla oli kerrottavanaan sangen mehevä juttu Köröpäisestä, rikotuista ikkunoista ja poliisista. Mutta kun Eeedit-parka oli kerrankin kuvitellut saavansa kertomukselleen kokouksen päähuomion, oli samaan aikaan tapahtunut muutakin raflaavaa, jonka rinnalla tarina riehuvasta humalaisesta kasvihuoneenomistajasta jäi vallan kakkoseksi.

Hyväntekeväisyyspiirin muodollinen johtajarouva Mynna Paksusmith oli eronnut ja karannut aviollisesta suhteestaan dramaattisten vaiheiden jälkeen. Mynna-rouva kertoi, että hän oli myöhään illalla kotiin palattuaan löytänyt puolisonsa Köystind Paksusmithin nojatuolista sammuneena. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä näin tapahtui viikoittain (mihin Mynna itse asiassa oli ollut jo pitkään turhautunut). Dramaattisempaa oli se, että pariskunnan – ja virallisten papereiden mukaan nimenomaan rouvan – lemmikkiaasi oli kadonnut. Asiasta tiedusteltuaan Mynna Paksusmith oli saanut kuulla vastaukseksi epäselvän kännisen mökellyksen, jonka mukaan aasi oli luovutettuna hetken mielijohteesta Pulddisen kumi- ja makkaratehtaalle. Parvekkeen, jolla aasia oli pidetty, ovi oli ollut sepposen selällään. Kylpyhuoneesta oli löytynyt tunnistamaton ruskea miesten sukka sekä tyhjä armanjakkipullo, jota Köystind Paksusmith ei tiennyt edes avanneensa. Tästä kaikesta tuohduttuaan Mynna oli puolisoaan loukatakseen julistanut olleensa tapaamassa salaista rakastettuaan Luotsi Schommoroa. Loukkaus oli tuottanut tulosta ja Köystind-herra vimmastunut niin totaalisesti, että hän oli kaivanut jalopuisesta kaapistaan italialaisen viinipullon ja heittänyt sen täydellä voimalla kohti rouvaparkaa. Onneksi heitto oli huti, ja pullo oli mäjähtänyt suoraan tiiliseinään särkyen tietysti pirstaleiksi ja valuttaen sisältönsä yläkammarin hardwood-parkettilattialle. Järkyttynyt Mynna oli kipittänyt ulkosalle pakoon napaten mukaansa vain käsilaukun.

Voisi kuvitella, että Paksusmithin rouva oli juossut turvaan Luotsi Schommoron luo. Näin ei kuitenkaan ollut. Itse asiassa rakkaussuhde Schommoroon oli Mynna-rouvan mielikuvituksen tuotetta. Nämä kaksi olivat vain kerran tavanneet eräillä tyyriinpuoleisilla illallisilla. Heidät oli esitellyt toisilleen Boink Korhonen, joka oli Mynna Paksusmithin ystävä – ja vähän rakastettukin – tosielämässä. Boinkia tietysti häiritsi, että hänen jähmeän intohimoisesti rakastamansa Mynna-rouva ajatteli Schommoroa romanttisesti, mutta hän laskelmoi menettävänsä naisen, mikäli antaisi turhautumisensa näkyä. Niinpä Paksusmithin rouvalla oli turvapaikka Boinkin luona. Asetelma oli ovela sikälikin, että Köystind-herra ei tietäisi etsiä vaimoaan taiteilijana itsensä elättävän Korhosen ateljeesta, vaan menisi oikopäätä uhittelemaan Luotsi Schommorolle. Näin Schommoro ehkä vihdoinkin saisi tietää Mynna Paksusmithin tunteista häntä kohtaan. Mynna ei nimittäin itse ollut uskaltanut lähestyä Schommoroa edellä mainittujen illallisten jälkeen. Hän pelkäsi liiaksi kuulla tältä, ettei kiinnostanut tätä lainkaan; niinpä hän mieluummin seurusteli Boink Korhosen kanssa teeskennellen taiteesta kiinnostunutta ja samaan aikaan fantasioi kiihkeästä lemmensuhteesta Luotsi Schommoron kanssa.

Köystind Paksusmith olikin aamulla juossut päätä pahkaa Schommoron työpaikalle, joka itse asiassa oli ruokaravintola. Koska paikka oli puoli yhdeksältä vielä kiinni, Köystind-herra kaivoi työsalkustaan myrkynvihreän spraymaalipullon ja spreijasi ikkunaan tekstin "Nussit minun vaimoa saatana". Sitten hän palasi palatsiinsa, asteli jälleen jalopuiselle viinakaapilleen ja avasi viskipullon. Kun poliisit illemmalla saapuivat noutamaan herraa kuulusteltavaksi saatuaan ohi kulkeneelta Olavi Mäensalonpää juniorilta vuorenvarman vihjeen ikkunatöhryn tekijästä, tämä lojui jälleen kerran sammuneena nojatuolissaan. Poliisit soittivat ovikelloa useamman minuutin, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Niinpä he hälyttivät paikalle erikoisryhmän, joka mursi Paksusmithien lukon. Täysin tiedoton Köystind Paksusmith ei tehnyt vastarintaa, kun hänet raahattiin poliisiautoon ja edelleen poliisiasemalle.

Rouva Mynna Paksusmith oli puolestaan tiedoton tämän päivän tapahtumista, jotka liittyivät hänen puolisoonsa. (Mynna oli ehtinyt jo päivän kuluessa laittaa avioeroanomuksen vireille.) Niinpä hän ei ollut paikalla, kun Paksusmithin taloon illemmalla ilmestyi kutsumaton vieras. Mikki Schweindt oli viettänyt koko aamun ja keskipäivän poliisin juoppoputkassa, ja niinpä hän oli valtaisaksi ihmetyksekseen nähnyt Köystind Paksusmithiä raahattavan poliisiasemalle samaan aikaan, kun hän oli itse päässyt lähtemään kotiin. (Schweindt oli viety putkaan, koska hän oli sammunut lasten leikkipuistoon ja aamulla sinne tulleet lasten äidit olivat tehneet poliisille ilmoituksen.) Kodin sijaan oli Pulddisen ex-työntekijä kävellyt suoraa päätä Paksusmithin palatsille, jonka ovi oli selvästi murrettu auki. Talon emännästä ei nytkään näkynyt merkkiä (Schweindt ei luonnollisesti tiennyt Mynna-rouvan viimeöisistä ja tämänpäiväisistä dramaattisista liikkeistä). Niinpä tulija päätti poliisin eristysteipeistä piittaamatta tunkeilla jälleen kerran palatsiin sisälle. Yläkammari ja jalopuinen viinakaappi löytyivät heti. Edellistä iltaa nostalgisoidakseen Mikki Schweindt meni jälleen kylpyhuoneeseen tyhjentämään brandypulloa, johon hänen oli tyydyttävä nyt, kun kaapissa ei enää ollut armanjakkia.

Entinen kumi- ja makkaramies löysi myös ruskean sukkansa, joka oli ilmeisesti pudonnut jalasta kylpyhuoneeseen. Tässä vaiheessa hän tuli ajatelleeksi myös työtikkaitaan. Olivatko ne yhä talon seinää vasten? Ei, nyt Mikki Schweindt muisti, hänhän oli kanniskellut ne mukanaan Pub Misraqin oven viereen. Niinpä Schweindt päätti brandypullon kumottuaan mennä jälleen kerran Misraqiin juomaan Amstel-olutta. Pubin henkilökunta oli valitettavasti toista mieltä ja ilmoitti heti, että hänellä oli paikkaan toistaiseksi porttikielto. Tikkaistakaan paikan työntekijät eivät tienneet yhtään mitään. Niinpä Mikki Schweindt joutui tympääntyneenä jatkamaan matkaa toiseksi lähimpään juottolaan, joka oli Pob Musku. Siellä ei edes myyty Amstel-olutta, joten Schweindtin oli tyydyttävä lonkeroon.

Samaan pöytään tupsahti pian krapulaansa ja poliisivihaansa paranteleva kasvihuoneenomistaja Köröpäinen. Nämä kaksi eivät tunteneet toisiaan ennakolta, mutta kun Köröpäinen oli imaissut pari lonkeroa, juttu alkoi luistaa vallan erinomaisesti. Kasvihuoneenomistajalle tuli ilmi, että lähistöllä oli luultavasti vapaa pääsy palatsiin, jonka ökyrikas omistaja oli luovuttanut juuri ex-lemmikkiaasinsa makkaratehtaalle. Köröpäinen ajatteli omia ex-kasvihuonelintujaan ja ökyrikasta hammaslääkäri Önsky Murathia. Yhtäkkiä tuntui mitä luonnollisimmalta asialta lähteä ryyppäämään viinaksia Paksusmithin jalopuisesta kaapista. Loppujen lopuksi oli mieluisampaa kostaa maailman paskiaisille sillä lailla kuin pistää ikkunoita säpäleiksi. Schweindt ei uskaltanut lähteä enää mukaan, sillä hän arveli olleensa rikospaikalla jo liian monta kertaa ja päätti mieluummin lähteä etsimään yhä kadoksissa olleita tikkaitaan. Köröpäinen sen sijaan suuntasi Pob Muskusta Schweindtin kulkuohjeiden mukaan Vanhaerkki Street 10:een ja löysi jopa oikean talon viipymättä.

Valitettavasti Paksusmithin palatsi ei enää ollut tyhjänä. Köystind-herra ei toki ollut vielä päässyt poliisiasemalta (tai itse asiassa edes vironnut). Myös Mynna-rouva oli edelleen turvassa taiteilija Boink Korhosen luona. Sen sijaan Paksusmitheillä oli sisällä kumi- ja makkaratehtailija Pulddinen. Hän oli valmistuttanut salamana pienen erän aasimakkaraa ja tullut lahjoittamaan maistiaispätkän Köystind-herralle, jolta aasi oli edellisenä päivänä käyty noutamassa. Samalla Pulddinen oli ajatellut kysyä, tiesikö herra Paksusmith mitään Mikki Schweindtistä, jonka tehtaan veijarityöntekijät olivat jättäneet palatsin parvekkeelle. Tämän asian käsittely olisi saattanut selvittää pari pullon katoamista ja ruskean sukan ilmestymisen, mutta harmittavasti Köystind Paksusmith ei näyttänyt olevan kotona – ei edes sammuneena nojatuolissaan, jonka vieressä kylläkin oli tyhjä viskipullo. Ennen sen löytämistä tehtailija oli ihmetellyt murrettua ovea ja poliisin eristysteippejä, jotka tosin eivät hidastaneet hänen kulkuaan sisään. Talossa Pulddisen huomion kiinnitti myös ruma viinijälki seinässä ja sen alapuolella hardwood-parketissa (lasinsirut herra Paksusmith oli sentään lakaissut pois) ja kylpyhuoneesta löytynyt tyhjä brandypullo. Tyhjä armanjakkipullo oli nostettu saippuahyllylle ja moikkasi tehtailijaa sieltä käsin.

Samaan aikaan, kun Pulddinen palasi yläkamarista Paksusmithin palatsin eteiseen, kasvihuoneenomistaja Köröpäinen työntyi juuri ulko-ovesta samaan paikkaan. Kahden kutsumattoman vieraan katseet kohtasivat. Köröpäinen tietysti säikähti luullen ohikiitävän hetken ajan törmänneensä talon isäntään. Tässä oli kuitenkin jotain tuttua. Olisiko kysymyksessä hänen asiakkaansa? Silloin ukko ei voisi olla Paksusmith. Hyvänen aika, sehän oli kumi- ja makkaratehtailija Pulddinen!

"Uh, päivää", Köröpäinen sanoi.
"Päiviä, herra kasvihuone! Mutta mitäs peeveliä te täällä teette?" Pulddinen ihmetteli.
"Uh, uteliaisuudestahan minä..." mongersi humalainen tulija. "Mutta samaahan voisin kysyä teiltä."
"Tuota, makkaraa olin tuomassa, maistiaismakkaraa." Pulddinen päätti salata aasin osuuden asiaan. "Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut? Minulla ei ole hajuakaan."
"Uh, en tiedä muuta kuin että poliisit olivat murtaneet oven ja raahanneet herra Paksusmithin mukaansa. Kuulin asiasta pobissa."
"Hämmentävää! Skandaletto! No, täytynee jättää makkara herran pöydälle. Missähän rouva muuten on? No, se ei kuulu minulle. Haluaisiko herra kasvihuone kotikyydin?"

Niinpä lonkerolta haiskahtava kasvihuoneenomistaja sai kumi- ja makkaratehtailijalta autokyydin kotiinsa. Kaiken lisäksi matkan aikana paljastui, että Pulddinen inhosi suunnittelupäällikkö Mhubuluzu Grönforsia yhtä paljon kuin Köröpäinen hammaslääkäri Önsky Murathia ja oli valmis yhtymään kostoon sovinnaisille paskiaisille. Sen kuultuaan ja perille päästyään kasvihuoneilija nukahti onnellisena kukkapetiinsä uneksimaan omituisista linnuista.

Köystind Paksusmithin pöydälle jätetyn makkarapötkön kävi pian sieppaamassa eräs henkilö, joka oli kuullut edellisen keskustelun lopun. Ehämumsom Ronilds mutusteli pian makkaran naamaansa tietämättä, että se oli tehty aasista, jota hän oli osunut vahingossa kävyllä, mikä oli laukaissut Paksusmithin ärtymysreaktion, jonka myötä aasi oli päätynyt makkaraksi, mikä puolestaan oli pilannut Paksusmithin avioliiton ja välillisesti Mikki Schweindtin työsuhteen.