Emelina

(Teksti on kirjoitettu kevättalvella 2012 nähtyäni asiaan epämääräisesti liittyneen unen. En ole varma, lähetinkö sitä koskaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Aikomus ainakin oli.
Niin, ja varmuuden vuoksi: tämä ei ole huumorinovelli.)

Bob syntyi ja eli lapsuutensa puisessa omakotitalossa, jonka yläkerrasta, äidin ompelupöydän vieressä olevasta ikkunasta näkyi keväisin ja kesäisin kukkiva nurmi. Leikkikavereita ei ollut paljon lähistöllä, mutta se ei haitannut. Bob oli onnellinen lapsi. Äidin lämmin rakkaus, isän jännittävät leikit, serkkujen riemuntäyteiset kyläilyt, kurassa möyriminen lähiseudun lasten kanssa ja kukkanurmi ikkunan takana riittivät hänelle.

Kuusivuotiaana kaikki katosi.

Bobin äidille ja isälle tuli ero. Bob ei täysin ymmärtänyt, mikä hänen vanhempansa erotti, mutta heidän välillään ollut ongelma oli selvästi jatkunut jo pitkän aikaa. Kumpikaan vanhemmista ei kyennyt maksamaan entisen yhteisen asunnon kuluja, joten rakas koti ja kukkanurmi oli jätettävä. Bob muutti äitinsä kanssa rivitaloon, jonka pihassa asui useita lapsia, mutta joista Bob ei pitänyt ja jotka tapasivat kiusata häntä. Asia ei parantunut koulussa, jossa hän alkoi kuljeksia itsekseen ja leimautui hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Kerran parissa viikossa Bob vietti päivän isänsä kanssa, mutta ne hetket olivat melkeinpä kaikista vaikeimpia. Isästä oli tullut hiljainen ja eristäytyvä, minkä Bob osasi myöhemmällä iällä tulkita masennukseksi.

Sitten tapahtui vielä pahempaa. Bobin äiti löysi uuden miehen. Hannes osasi hymyillä ja olla kireä yhtä aikaa. Bob ei pitänyt hänestä. Kerran Bob jopa karkasi salaa isänsä luo. Perillä hän löysi isänsä humalassa.

Seuraavana yönä Bob näki unen tytöstä, jonka nimi oli Emelina. Tyttö oli kaunis, vapaa ja iloinen.

Elämä jatkui, koulunkäynti sujui kivuliaasti ja Bobin tapaamiset isän kanssa olivat pannassa. Pikku hiljaa Bob alkoi seisoa enemmän omilla jaloillaan. Vieläkään hänellä ei ollut paljon kavereita, eikä hän vieläkään pitänyt Hanneksesta, jonka kanssa äiti oli mennyt naimisiin. Mutta lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki antoivat Bobille lohtua ja hänen elämäänsä sisältöä. Kouluarvosanat paranivat vuosi vuodelta.

Unet Emelinasta jatkuivat. Emelina tuntui yhdistyvän kukkiviin niittyihin. Tyttö oli olemukseltaan niiden kaltainen. Bob yritti katsella tyttöjä koulussaan, mutta kukaan heistä ei ollut niin kuin Emelina. Jotkut tytöt olivat kyllä kauniita, mutta yksikään ei ollut niin kaunis kuin unen Emelina.

Bob tuli siihen ikään, jossa nuoren sukupuolisuus alkaa herätä. Hän oppi koskettelemaan itseään ja nauttimaan mielikuvista, joissa hän oli lähellä toista ihmistä ja sydän oli pakahtua jännityksestä. Mielikuvien toinen ihminen oli joskus oman luokan tyttö, toisinaan satunnainen vastaantulija – eräässä tapauksessa jopa poika. Mutta koskaan hän ei ollut Emelina.

Eräänä yönä Bob tajusi, että Emelina oli hän itse.

Bobia ei missään vaiheessa ollut kiinnostanut se, mihin luokan pojat alkoivat yksi kerrallaan suuntautua. Urheilu oli hänelle vieras maailma. Mieluummin hän harrasti jotakin luovaa ja yksinäistä. Tietysti Bob olisi jakanut luovat harrastuksensa jonkun toisen kanssa, jos sellainen olisi omasta lähipiiristä löytynyt, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän Bobin suhdetta kirjoittamiseen ja kuvataiteeseen. Yksi oman luokan tyttö kyllä rakasti Claude Monet'n maalauksia, mutta hänkään ei halunnut olla Claude Monet. Ja monet lukivat Paulo Coelhoa, mutta yksikään ei halunnut itse olla Paulo Coelho.

Peruskoulun loppu häämötti. Äiti oli kysynyt, mitä Bob halusi koulun jälkeen tehdä. Bob halusi mennä lähimpään lukioon, koska se ei vielä muuttaisi hänen elämäänsä mitenkään. Koulussa puhuttiin monista tavallisista ammateista, mutta Bobia ei kiinnostanut niistä mikään. Hän halusi olla kirjailija, taiteilija, säveltäjä, jopa vaatesuunnittelija (kunnioituksesta sille, mitä äiti teki Bobin ollessa pieni; nykyään äiti työskenteli tilitoimistossa). Sellaisiksi ei valmistuta tavallisissa kouluissa. Onneksi Bobin arvosanat olivat niin hyviä, että hän pääsi helposti haluamaansa lukioon.

Unet Emelinasta olivat muuttuneet. Enää Emelina ei ollut Bobin katseen kohde, vaan Bobista oli tullut Emelina. Hänellä oli kukikas mekko yllä, joskus kukkaseppelekin päässä. Emelina juoksi vapaana kaupungin puistoissa, lähimetsissä, hiekkarannoilla, niityillä, missä vain hänen vapautensa ilo pääsi oikeuksiinsa.

Lukiossa Bob tutustui erilaisiin nuoriin. Yhtäkkiä kaikki pojat eivät olleetkaan urheiluun suuntautuneita eivätkä tytöt etäämpänä omissa piireissään. Monet seurustelivat. Alakulttuurit eivät enää merkinneet pelkkää ulkonäköä, kuten vielä peruskoulun yläluokilla, vaan kokonaista elämäntapaa. Bob pohdiskeli hiphop-, punk-, gootti- tai hippikulttuuria ja mietti, olisiko hän niissä kotonaan. Kaikilla niillä tuntui olevan annettavaa. Mutta yksikään ei ollut hänen henkinen kotinsa. Emelina kuului kukkaniityille, ja se oli unelma, jota Bob käsitti haluavansa tavoitella.

Eräänä iltana Bob joi uusien kavereidensa kanssa itsensä humalaan. Alkoholinkäyttö oli aina yhdistynyt Bobin mielessä isään, joka sittemmin oli ajautunut laitoskierteeseen. Nyt omassa ensihumalassaan Bob tunsi olleensa petetty. Kolmen valkoviinilasillisen jälkeen hänestä vihdoinkin tuntui, että hän oli valmis johonkin mikä oli kytenyt hänessä koko siihenastisen nuoruuden.

Sinä iltana Bobista tuli Emelina.

Bob-Emelina puki hetkeksi ylleen valikoiman tyttökavereidensa vaatteita. Toiset eivät pilkanneet, vaan kannustivat. Yhtäkkiä Bobista tuntui, että hän oli uuden lähipiirinsä viimeinen, joka ei ollut ymmärtänyt hänen olevan Emelina.

Sovinnaisuuden tähden oli parempi leikkiä Bobia vielä äidin ja Hanneksen nähden sekä koulutunneilla. Viikonloppuisin Emelina pääsi oikeuksiinsa uusien kavereiden seurassa. Joskus mentiin yhdessä kaupungille. Ravintolaan ei ihan vielä ollut pääsyä, eivätkä kaikki kadulla katsoneet Bob-Emelinaa hyvällä. Hieman myös oudoksutti, miten muut hyväksyivät sen, ettei Emelinaa hyväksytty yleisesti. Yhtenä iltana Emelina kysyi eräältä tytöltä, halusiko tämä seurustella hänen kanssaan. Tyttö vastasi, että olisi tuskin halunnut seurustella edes Bobin kanssa.

Kerran seuraavana kesänä Emelina karkasi puistossa iltaa viettäneiltä kavereiltaan. Hän juoksi ja juoksi yrittäen päästä kauemmaksi kaupungista. Mutta jalat väsyivät, juoma loppui ja ilta hämärtyi kohtalokkaasti, ennen kuin hän ehti kaupungin kehätien ulkopuolelle. Hän hyppäsi bussiin ja palasi oudoksuvien katseiden saattelemana puistoon. Kaverit olivat kadonneet jäljettömiin. Edes puheluihin ei vastattu ennen seuraavaa päivää.

Tuli kevät ja ylioppilaskirjoitukset. Bob luki kirjoituksiin tunnollisesti, vastasi huolellisesti ja läpäisi tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Opettajat puhuivat "luokan parhaasta pojasta" ja äiti alkoi toistella sitä kuin harhaoppista mantraa. Isälle, joka oli selättänyt laitoskierteensä ja mennyt töihin, Bob sanoi, ettei oikeasti ollut luokan paras poika. Isä huokaisi syvään, katsoi silmiin ja sanoi ymmärtävänsä.

Sillä aikaa kevään kukat alkoivat kukkia. Emelina kuului kukkaniityille.

Bob-Emelina ei puhunut sanaakaan kavereilleen, saati äidille, isälle tai Hannekselle. Hän kävi yksin etukäteen ostamassa sen verran viiniä, ettei se loppuisi kesken heti alkuun. Bob lähti liikkeelle jo auringon noustessa. Lähimetsässä hän vaihtoi farkut ja puuvillatakin kukikkaaseen mekkoon. Puistomaisema vaihtui ulos kaupungista johtavaksi vihervyöhykkeeksi. Päästyään kaupungin kehätien ulkopuolelle Emelina istui puistonpenkille ja söi riisipiirakoita. Istuttuaan puolisen tuntia hän jaksoi taas. Hyvissä ajoin ennen iltaa hän pujahti eräästä vähän käytetystä alikulkutunnelista kaupunkiseutua ulompana kiertävän ohikulkutien toiselle puolelle ja vapautui kaupungin painolastista. Edessä näkyi utuinen kukkaniittymaisema, jonka yllä lepatteli perhosia.

Emelina maistoi vielä viiniä ja riisui tennistossunsa. Hän juoksi niityllä, kunnes kaatui. Silmät suljettuaan hän kuuli päässään ompelukoneen äänen.

Kotona.