Tapahtumasarja

(Osallistuin tällä novellintyngällä Pirkanmaan kirjoituskilpailuun kevätkaudella 2018. Kirjoitustani ei palkittu. Kas kummaa...)

Jonne Kumatsu sanoi ”moi”. Siitä alkoi merkillinen tapahtumaketju.

Kaveri, jolle Jonne Kumatsu sanoi ”moi”, ei ollut ihan kuka tahansa kaveri. Se ei näet muistuttanut ulkoisesti Jonnen muita kavereita tai sitä, mitä kaverilla tavattiin tarkoittaa – ellei kyse ollut ns. ihmisen parhaasta ystävästä. Jonne siis moikkasi koiraa. Koiran nimi oli Pulla, joskaan nimellä ei tämän tapahtumasarjan kannalta ole mitään väliä. Sanotaan siis, että ihmislajin edustaja nimeltä Jonne Kumatsu sanoi ”moi” nimettömälle koiralle, joka ei oikeasti ollut nimetön, koska sen nimi oli Pulla. Onhan se nyt hassua, että koiran nimi on Pulla.

Moikkaaminen tapahtui kadulla Jonnen noutaessa postilaatikosta pari kirjelappusta, joten oli olemassa jonkinmoinen todennäköisyys, että tapahtumalla oli yleisöä. Tällä kertaa yleisöksi osui muuan naapurustossa asunut täti-ihminen. Hänen nimensä lienee aiheellista mainita tässä yhteydessä, joten kerrottakoon, että tädin nimi oli Kirsikka Borgenström. Häntä koiran tervehtiminen, niin kuin kyseessä olisi ollut kuka hyvänsä kaveri, jostain syystä sillä hetkellä ärsytti. (Tämä ”jokin syy” jääköön tässä yhteydessä hämärän peittoon – ellei se putkahda täysin ällistyttävästi pinnalle myöhemmin tässä tarinassa.) Niinpä Kirsikka Borgenström porhalsi Facebookiin kirjoittamaan päivitystä aiheesta ”kaikkea ne nuo nykyajan nuoret, koiria kohdellaan kuin ihmisiä ja ihmisiä kuin koiria, oi aikoja oi tapoja”. Tämä keräsi joukon toisia tätejä ja setiä heittelemään kommenteiksi vastaavia kokemuksiaan nykyajan nuorison tapainturmeluksesta. Tunnelman tiivisti muuan Arvi Puska -niminen setämies, jonka mielestä ”nÄMÄ KÄNNYKÄLLÄ KASVATETUT TEINIT. jOTKA EI KUNNIOITA VANHEMPIA IHMISIÄ EDES HAMSTERIN TAI KERPIILIN VERTAA. nE PITÄS MUILUTTAA”.

Vaikka alun perin kysymys oli siitä, että 20 vuotta täyttänyt Jonne Kumatsu moikkasi koiraa, alkoi laitakaupungin täti- ja setäyhteisö järjestäytyä ja puuhata kodinturvajoukkoja, jotka kiertäisivät laitakatuja pitkin hätistelemässä teininuorisoa pois pahanteosta – esimerkiksi ilkivallasta, näpistelystä, tappelusta tai mummojen potkimisesta. Aluksi homman ideointia hallitsi tätien taivastelu ja päivittely, mutta koska kodinturvajoukot ovat aika maskuliinista hommaa, siirtyi valta jossain vaiheessa setien action-linjalle. Ja kun idean toteutukseen päästiin joitakin päiviä myöhemmin, mukaan lähti karskeja ja raavaita miehiä varustautuneina kumipampuin ja pesäpallomailoin. Täti-ihmiset eivät viihtyneet siinä hommassa ollenkaan, vaan vetäytyivät vähin äänin pois.

Lähiviikkoina naapurustossa herättiin uuteen ällistyttävään uhkaan. Tämä oli pahempaa kuin kukaan oli nähnyt tai kuullut teininuorison saaneen aikaan. Tällä kertaa naapurustoa terrorisoi lauma ns. huolestuneita setämiehiä, jotka kävivät säälimättömästi kaiken sellaisen kimppuun, joka vähänkään muistutti täti- ja setäyhteisön mielikuvaa Jonne Kumatsusta, joka oli sanonut koiralle ”moi”. Tosin kukaan ei enää tässä vaiheessa muistanut Jonne Kumatsua, eikä Kirsikka Borgenström tiennyt hänen nimeään. Totta puhuen Kirsikka Borgenströmiä ja hänen osuuttaan asiaan ei muistettu sen enempää. Mikä vielä pösilömpää, Jonne Kumatsun näköiset tyypit saivat kulkea ihan rauhassa – kaverikoirineen – kun taas kadulla väkivallan uhreiksi joutui epävarman näköisiä yksinäisiä finninaamaisia teinejä, nuorehkoja liuhupartaisia hippimiehiä sekä kaikkein typerryttävimpänä ryhmänä nuoria naisia ja tyttöjä. Viimemainitut kohtasivat myös seksuaalista väkivaltaa ja häirintää. Kadulta raportoitiin, että tyttöjen päältä oli revitty vaatteet, ja ainakin kaksi ilmoitti joutuneensa raiskatuksi. Kun eräät vastahuolestuneet vanhemmat kysyivät Arvi Puskalta, saattoiko tämä pitää paikkaansa ja oliko kodinturvajoukkojen terrori mennyt liian pitkälle, tämä tölväisi ”nyt on sota ja sodassa ei normaalit moraalisäännöt päde”.

Erityistä vastareaktiota kodinturvajoukot herättivät Punk in Phinland -nettifoorumilla, jossa yltyi ”kova kovaa vastaan” -mieliala. Kun alkoi ilmetä, että poliisi katsoi mielellään setämiesten rötöstelyä läpi sormien, tunnetusti poliisivihamieliset anarkopunkkarit tuumivat, että nämä tarvitsevat nyt turpiinsa ja niin lujaa, ettei katujen kingiys jää millään lailla epäselväksi. Niin kävikin, että eräänä torstai-iltana hyökkäsi joukko mustanpuhuvia nahkatakkeja ja keesipäitä kodinturvasetien kimppuun ja löylytti näitä pahanpäiväisesti. Asiasta kanneltiin tietysti poliisille, joka ylireagoi ratsaamalla ja sulkemalla kymmenien kilometrien säteellä kaikki nuorisotilat, treenikämpät, harrastajateattereiden tilat, taide- ja polkupyörätyöpajat sekä Poikien Talon ja Tyttöjen Talon – kaiken, missä punkkareita saatettiin olettaa sikiävän. Kun yhdestä ratsatusta treenikämpästä löytyi merkkejä huumeidenkäytöstä, setämiehiä puolustava oikeistopopulistinen MH?!?!-verkkolehti alkoi aktiivisesti levittää disinformaatiota, että Tyttöjen Talossa on käytetty huumeita. Tämän luonnollisesti kaikki taloon millään lailla liittyvät henkilöt kielsivät.

Tässä vaiheessa feministipiirit älysivät, että tyttöjä vastaan oli perusteettomasti hyökätty, missä oli pakko olla kysymys patriarkaatin häikäilemättömästä vallankäytöstä. Järjestettiin mielenosoitus, jonka poliisi saartoi neljäksi tunniksi alle sadan metrin pituiselle kadunpätkälle ja kiikutti yöksi putkaan tietysti joukon kilteimpiä osallistujia, joista 90 prosenttia oli naispuolisia. Seuraavana päivänä kaupungin valtamediat kirjoittivat sydämeenkäypiä paheksuvia kommentteja mielenosoittajista, jotka olivat käyttäneet tuhmia sanoja poliisista ja kodinturvasedistä. Sosiaaliseen mediaan ilmestyi kommentteja siitä, kuinka löperösti media oli nyt hoitanut journalistisen tehtävänsä, mistä valtamediat tuohtuivat, vaikka oikeasti kyse ei edes ollut viattomasta löperyydestä vaan median, poliisin ja oikeistopuolueiden välisestä sopimuksesta, jonka mukaan poliisista oli kirjoitettava aina myönteiseen ja luottavaiseen sävyyn ja kaikesta poliittisesti vasemmalle vivahtavasta taas kielteiseen ja pelottelevaan sävyyn. Sitä seuraavana päivänä yhteen sanomalehteen kuitenkin lipsahti yksi tyttöjä ymmärtävä kommentti, jonka oli kirjoittanut erään Tyttöjen Talo -aktiivin henkilökohtaisesti tuntenut toimittaja. Tämä kirvoitti MH?!?!-verkkolehdessä kampanjan, jonka mukaan koko valtamedia on vasemmistofeministinen ja sitä vastaan on käytävä infosotaa.

Jyrkimmät feministiaktivistit päättivät nyt perustaa naiskaartin, joka liikkuisi alkuperäisten kodinturvajoukkojen tavoin kaduilla ja valvoisi, etteivät valloilleen päässeet setämiehet hyökkäisi viattomien tyttölasten kimppuun kadulla. Ympyrä sulkeutui, kun mukaan lähti myös Kirsikka Borgenström, joka oli täydellisesti suivaantunut sedille ja kääntänyt kelkkansa, koska oikeastihan hänen avainroolia näytellyt Facebook-päivityksensä pahantapaisesta nuorisosta oli syntynyt mielenkuohussa, jonka taustalla oli hupsu riita serkunpojan kanssa keittiön lasikupista mystisesti kadonneista nallekarkeista (no niin, nyt se putkahti!). Tulevina päivinä raportoitiin väkivaltaisista yhteenotoista setämiesten ja naiskaartin välillä, minkä valtamedia ja MH?!?!-verkkolehti yksimielisesti langettivat naiskaartin syyksi, mitä yksimielisyyttä edes sosiaalisen median kommentoijat eivät noteeranneet (journalistisen löperyytensä tähden). Tässä vaiheessa useimmat perheet eivät enää päästäneet tyttöjä ulos kodeista muuten kuin autokyydillä kouluun ja enintään ohjattuun harrastusryhmään, ja ravintoloissa alettiin kieltäytyä päästämästä sisään yksinäisiä naisia. Toukokuussa poliisi lakkautti naiskaartin, ja Kirsikka Borgenström tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Politiikassa Peräsuomalainen puolue sisällytti puolueohjelmaansa periaatteen, jonka mukaan naisen oli alistuttava miehen tahtoon kodeissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Puolueen harvoista naisjäsenistä 90 prosenttia erosi tämän ohjelmajulistuksen jälkeen. Kristillisten järjestöjen liitto puolestaan julisti, että syntiinlankeemus oli Eevan syytä, tämän vuoksi naiset olivat kaiken vääryyden ja rikollisuuden alkupiste ja heitä oli syytettävä kaikesta, mistä heitä oli suinkin mahdollista syyttää. Yli puolet kristillisten järjestöjen naisjäsenistä erosi pian tämän sammakon jälkeen. Toimittajat, yleisönosastokirjoittajat ja vanhoilliset nettivaikuttajat alkoivat vaatia poika- ja tyttökoulujen eriyttämistä. Naisilta ja tytöiltä haluttiin kieltää myös housujen käyttö, ja kiihottunut Arvi Puska jakoi Facebookissa kommentin, jonka mukaan ”nIIN KUIN ME MIEHET TIEDETÄÄN. sILLOIN VASTA TYTTÖ ON KAUNIS. kUN SILLÄ EI OLE HUOSUJA JALASA”. (Tämä on vihoviimeinen kerta, kun Puska esiintyy tässä tapahtumasarjassa.) Sellaistakin ääriajattelua kyllä ilmeni, että naisten pitäisi liikkua yleisellä paikalla hunnutettuina. Kaikenlaista ääriajattelua ilmeni.

Amnesty International julisti Suomen ajautuneen ihmisoikeuskatastrofiin ja alkoi kampanjoida maassa vallitsevaa politiikkaa vastaan. Tästä moni ns. tolkkua edustanut kansalainen närkästyi, sillä maan hallitus ei ollut aktiivisesti ajanut tällaista politiikkaa ja heidän tietääkseen sillä oli yhä pätevä mandaatti. Oikeasti hallitus oli kyllä sotkeutunut jupakkaan häpyluitaan myöten, mutta ei siitä nyt (välttämättä) sen enempää. Vuoden loppuun mennessä varsinkin eräiltä tietyiltä asuinalueilta 5–20 prosenttia naisväestöstä muutti ulkomaille, ja rehellinen naisenpuute alkoi yleistyä varsinkin nuorilla miehillä, joiden naisystävät ja naisystäväkandidaatit olivat alttiimpia lähtemään kuin keski-ikäiset perheelliset. Jotkut anoivat ulkomailta jopa poliittista turvapaikkaa, mihin niitä maita hallitsevat setämiehet reagoivat tyyliin ”äsh, ei siellä mitään naisia vainota, minulla asuu Suomessa kumminkaima ja hänen mukaansa kaikki on oolrait”. Niinpä epäonniset turvapaikanhakijat lähetettiin tylysti takaisin kotimaahansa. Suomeen palattuaan he joutuivat vankilaan, sillä lööppimedian mielestä mikään ei ollut häpeällisempää kuin suomalainen hakemassa turvapaikkaa ulkomailta ja tämä oli isänmaallisuussyistä rangaistava teko, mihin poliittiset päättäjät myötäreagoivat löperyyttään, muka kuvitellen, että tämä on kansan syvien rivien tahto.

Oikeasti kansan syviä rivejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minkäänsuuntainen vouhkaaminen. Ihmisten enemmistö olisi vain halunnut elää, tehdä töitä, käydä kauppaa, tavata toisia ihmisiä, syödä, juoda ja naida niin kuin ennenkin. Se vain ei monessa tapauksessa ollut enää mahdollista. Naisten oman rahan ja itsenäisen shoppailun kadotessa markkinoilta meni hirvittävä määrä yrityksiä konkurssiin, kauppaketjut kutistuivat ja moni ylikansallinen firma vetäytyi koko maasta toiminnan täällä käännyttyä jyrkästi tappiolliseksi. Yrityksille vaadittiin supistuneesta valtionkassasta näennäisen perustellusti lisää tukia, minkä korvaukseksi julkisen sosiaali-, terveys- ja kulttuurialan budjetit nollattiin. Kuolleisuus kasvoi äkisti ja kulkutauteja rupesi putkahtelemaan. Vuoden sisällä vallitsi pahempi lama kuin multaisella 1990-luvulla olisi voitu edes kuvitella. Suomea pilkattiin Euroopan Pohjois-Koreaksi, mihin osansa antoivat median ruokkimat kuninkaallisen kultin rakentaminen presidentti Hauli Kliinistön ympärille ja militantti ilmapiiri, jonka vallitessa neljänteen Tuntematon-filmatisointiin sijoitettiin kaikkien aikojen suurin elokuvabudjetti.

Tietysti media syytti lamasta naisia, kuinkas muuten. Lanseerattiin jopa kampanja ”naiset shoppailemaan”, joka oli alusta lähtien tuhoon tuomittu, sillä poliisi ja vartijat eivät tykänneet ilman miestä näyttäytyvistä naisista, miehiä ei innostanut naisellinen shoppailu, naisilla ei ollut rahaa – naisten työttömyys oli kivunnut yli 50 prosenttiin – eivätkä he lämmenneet koko kampanjalle, aatteellisista syistä. Koko homma kääntyi itseään vastaan, kun joukko feministejä käynnisti kampanjan ”nainen, älä osta mitään” ja sen tueksi joukko nuoria miehiä käynnisti oman kampanjansa ”mies, älä osta mitään”. Niinpä talous romuttui entisestään. Jatkoromahduksesta syytettiin naisia ja turmeltunutta nuorisoa. Suomi oli liukunut setien hirmuvaltaan.

Marraskuussa maahan julistettiin hätätila, ja kuninkaallinen presidentti Hauli Kliinistö runnasi hätätilahallituksen, joka koostui demokraattisten toimijoiden (kansanedustajien, eduskuntapuolueen jäsenten) sijaan virkamiehistä. Hätätilahallitus lakkautti kaikki sosiaaliset tukitoimet, julkiset sairaalat, pakkomyi valtion tai kuntien osittain omistamat vuokra-asunnot ja joukkoliikenteen ulkomaisille sijoittajille pilkkahinnalla, ja kaikki näin syntyneet säästöt sijoitettiin poliisiin ja armeijaan sekä yritystukiin. Yritystukia ei tietenkään kohdistettu kotimaisiin pieniin tai keskisuuriin yrityksiin, vaan ne jaeltiin ylikansallisille firmoille, jotka kiittivät kauniisti supistaen tai lakkauttaen toimintojaan niin kuin ennenkin. Seuraavaksi hätätilahallitus peruutti kevään eduskuntavaalit. Kansainvälinen yhteisö noteerasi, ettei Suomi enää ollut millään mittarilla demokraattinen maa, mutta voi-voi, asialle ei oikein mahtanut mitään. Väestön pako Suomesta yltyi, ja kesään mennessä maasta oli muuttanut yli miljoona ihmistä, joista osapuilleen 80 prosenttia oli naisia. Kesällä kansainvaellus pois auvoisesta synnyinmaasta kiihtyi niin dramaattisiin mittoihin, että hätätilahallitus päätti pistää rajat kiinni omilta kansalaisiltaan.

Silloin tapahtui jotain, mitä vuosikymmeniä maailman stabiileimmaksi maaksi nimitetyssä Suomessa ei ollut kukaan ennustanut. Kansan enemmistö oivalsi lopultakin olevansa enemmistö, ryhtyi yleislakkoon, kieltäytyi alistumasta hätätilahallituksen ja muiden vallakkaiden setien hirmuvaltaan tai tekemästä näiden kanssa mitään yhteistyötä, ja kumosi verettömästi vallan lokakuussa. Naiset olivat kaivanneet oikeuksia, miehet naisia, ulkomaille häipyneet synnyinmaataan ja kaikki, pientä setämiesjoukkoa lukuun ottamatta, ihan tavallista elämää.

Kaikkeen tähän ajauduttiin sen myötä, että Jonne Kumatsu, parikymppinen työtön laitakaupunkilainen, oli sanonut koiralle ”moi”.

Hesb, Hesb

(Aloitus, jonka aioin jatkaa Pirkanmaan kirjoituskilpailuun lähetettäväksi novelliksi v. 2017, mutta sitten se näyttikin omalla omituisella tavallaan hyvältä juuri tällaisena.)

Jonas Köykkelssen muisti vieläkin sen hetken kuin eilisen tai ainakin toissapäivän. Kevätkesän kuuma aurinko pilkisti vaaleanharmaiden pilvien raosta, ja viereisen kadun varteen pysäköidystä Nissan Bluebirdistä kuului lujalla Pulpin kappale Mis-Shapes. Se oli iso hitti silloin, tai edellisenä talvena tai syksynä tai jotain sinnepäin. Yhdeksän syksyn, talven ja kevään sinnikkään aherruksen jälkeen Jonas Köykkelssenillä oli todistus kourassa. Koulu oli ohi.

Sen jälkeen Jonas Köykkelssen ei ollut tehnyt yhtään mitään.