Tapahtumasarja

(Osallistuin tällä novellintyngällä Pirkanmaan kirjoituskilpailuun kevätkaudella 2018. Kirjoitustani ei palkittu. Kas kummaa...)

Jonne Kumatsu sanoi ”moi”. Siitä alkoi merkillinen tapahtumaketju.

Kaveri, jolle Jonne Kumatsu sanoi ”moi”, ei ollut ihan kuka tahansa kaveri. Se ei näet muistuttanut ulkoisesti Jonnen muita kavereita tai sitä, mitä kaverilla tavattiin tarkoittaa – ellei kyse ollut ns. ihmisen parhaasta ystävästä. Jonne siis moikkasi koiraa. Koiran nimi oli Pulla, joskaan nimellä ei tämän tapahtumasarjan kannalta ole mitään väliä. Sanotaan siis, että ihmislajin edustaja nimeltä Jonne Kumatsu sanoi ”moi” nimettömälle koiralle, joka ei oikeasti ollut nimetön, koska sen nimi oli Pulla. Onhan se nyt hassua, että koiran nimi on Pulla.

Moikkaaminen tapahtui kadulla Jonnen noutaessa postilaatikosta pari kirjelappusta, joten oli olemassa jonkinmoinen todennäköisyys, että tapahtumalla oli yleisöä. Tällä kertaa yleisöksi osui muuan naapurustossa asunut täti-ihminen. Hänen nimensä lienee aiheellista mainita tässä yhteydessä, joten kerrottakoon, että tädin nimi oli Kirsikka Borgenström. Häntä koiran tervehtiminen, niin kuin kyseessä olisi ollut kuka hyvänsä kaveri, jostain syystä sillä hetkellä ärsytti. (Tämä ”jokin syy” jääköön tässä yhteydessä hämärän peittoon – ellei se putkahda täysin ällistyttävästi pinnalle myöhemmin tässä tarinassa.) Niinpä Kirsikka Borgenström porhalsi Facebookiin kirjoittamaan päivitystä aiheesta ”kaikkea ne nuo nykyajan nuoret, koiria kohdellaan kuin ihmisiä ja ihmisiä kuin koiria, oi aikoja oi tapoja”. Tämä keräsi joukon toisia tätejä ja setiä heittelemään kommenteiksi vastaavia kokemuksiaan nykyajan nuorison tapainturmeluksesta. Tunnelman tiivisti muuan Arvi Puska -niminen setämies, jonka mielestä ”nÄMÄ KÄNNYKÄLLÄ KASVATETUT TEINIT. jOTKA EI KUNNIOITA VANHEMPIA IHMISIÄ EDES HAMSTERIN TAI KERPIILIN VERTAA. nE PITÄS MUILUTTAA”.

Vaikka alun perin kysymys oli siitä, että 20 vuotta täyttänyt Jonne Kumatsu moikkasi koiraa, alkoi laitakaupungin täti- ja setäyhteisö järjestäytyä ja puuhata kodinturvajoukkoja, jotka kiertäisivät laitakatuja pitkin hätistelemässä teininuorisoa pois pahanteosta – esimerkiksi ilkivallasta, näpistelystä, tappelusta tai mummojen potkimisesta. Aluksi homman ideointia hallitsi tätien taivastelu ja päivittely, mutta koska kodinturvajoukot ovat aika maskuliinista hommaa, siirtyi valta jossain vaiheessa setien action-linjalle. Ja kun idean toteutukseen päästiin joitakin päiviä myöhemmin, mukaan lähti karskeja ja raavaita miehiä varustautuneina kumipampuin ja pesäpallomailoin. Täti-ihmiset eivät viihtyneet siinä hommassa ollenkaan, vaan vetäytyivät vähin äänin pois.

Lähiviikkoina naapurustossa herättiin uuteen ällistyttävään uhkaan. Tämä oli pahempaa kuin kukaan oli nähnyt tai kuullut teininuorison saaneen aikaan. Tällä kertaa naapurustoa terrorisoi lauma ns. huolestuneita setämiehiä, jotka kävivät säälimättömästi kaiken sellaisen kimppuun, joka vähänkään muistutti täti- ja setäyhteisön mielikuvaa Jonne Kumatsusta, joka oli sanonut koiralle ”moi”. Tosin kukaan ei enää tässä vaiheessa muistanut Jonne Kumatsua, eikä Kirsikka Borgenström tiennyt hänen nimeään. Totta puhuen Kirsikka Borgenströmiä ja hänen osuuttaan asiaan ei muistettu sen enempää. Mikä vielä pösilömpää, Jonne Kumatsun näköiset tyypit saivat kulkea ihan rauhassa – kaverikoirineen – kun taas kadulla väkivallan uhreiksi joutui epävarman näköisiä yksinäisiä finninaamaisia teinejä, nuorehkoja liuhupartaisia hippimiehiä sekä kaikkein typerryttävimpänä ryhmänä nuoria naisia ja tyttöjä. Viimemainitut kohtasivat myös seksuaalista väkivaltaa ja häirintää. Kadulta raportoitiin, että tyttöjen päältä oli revitty vaatteet, ja ainakin kaksi ilmoitti joutuneensa raiskatuksi. Kun eräät vastahuolestuneet vanhemmat kysyivät Arvi Puskalta, saattoiko tämä pitää paikkaansa ja oliko kodinturvajoukkojen terrori mennyt liian pitkälle, tämä tölväisi ”nyt on sota ja sodassa ei normaalit moraalisäännöt päde”.

Erityistä vastareaktiota kodinturvajoukot herättivät Punk in Phinland -nettifoorumilla, jossa yltyi ”kova kovaa vastaan” -mieliala. Kun alkoi ilmetä, että poliisi katsoi mielellään setämiesten rötöstelyä läpi sormien, tunnetusti poliisivihamieliset anarkopunkkarit tuumivat, että nämä tarvitsevat nyt turpiinsa ja niin lujaa, ettei katujen kingiys jää millään lailla epäselväksi. Niin kävikin, että eräänä torstai-iltana hyökkäsi joukko mustanpuhuvia nahkatakkeja ja keesipäitä kodinturvasetien kimppuun ja löylytti näitä pahanpäiväisesti. Asiasta kanneltiin tietysti poliisille, joka ylireagoi ratsaamalla ja sulkemalla kymmenien kilometrien säteellä kaikki nuorisotilat, treenikämpät, harrastajateattereiden tilat, taide- ja polkupyörätyöpajat sekä Poikien Talon ja Tyttöjen Talon – kaiken, missä punkkareita saatettiin olettaa sikiävän. Kun yhdestä ratsatusta treenikämpästä löytyi merkkejä huumeidenkäytöstä, setämiehiä puolustava oikeistopopulistinen MH?!?!-verkkolehti alkoi aktiivisesti levittää disinformaatiota, että Tyttöjen Talossa on käytetty huumeita. Tämän luonnollisesti kaikki taloon millään lailla liittyvät henkilöt kielsivät.

Tässä vaiheessa feministipiirit älysivät, että tyttöjä vastaan oli perusteettomasti hyökätty, missä oli pakko olla kysymys patriarkaatin häikäilemättömästä vallankäytöstä. Järjestettiin mielenosoitus, jonka poliisi saartoi neljäksi tunniksi alle sadan metrin pituiselle kadunpätkälle ja kiikutti yöksi putkaan tietysti joukon kilteimpiä osallistujia, joista 90 prosenttia oli naispuolisia. Seuraavana päivänä kaupungin valtamediat kirjoittivat sydämeenkäypiä paheksuvia kommentteja mielenosoittajista, jotka olivat käyttäneet tuhmia sanoja poliisista ja kodinturvasedistä. Sosiaaliseen mediaan ilmestyi kommentteja siitä, kuinka löperösti media oli nyt hoitanut journalistisen tehtävänsä, mistä valtamediat tuohtuivat, vaikka oikeasti kyse ei edes ollut viattomasta löperyydestä vaan median, poliisin ja oikeistopuolueiden välisestä sopimuksesta, jonka mukaan poliisista oli kirjoitettava aina myönteiseen ja luottavaiseen sävyyn ja kaikesta poliittisesti vasemmalle vivahtavasta taas kielteiseen ja pelottelevaan sävyyn. Sitä seuraavana päivänä yhteen sanomalehteen kuitenkin lipsahti yksi tyttöjä ymmärtävä kommentti, jonka oli kirjoittanut erään Tyttöjen Talo -aktiivin henkilökohtaisesti tuntenut toimittaja. Tämä kirvoitti MH?!?!-verkkolehdessä kampanjan, jonka mukaan koko valtamedia on vasemmistofeministinen ja sitä vastaan on käytävä infosotaa.

Jyrkimmät feministiaktivistit päättivät nyt perustaa naiskaartin, joka liikkuisi alkuperäisten kodinturvajoukkojen tavoin kaduilla ja valvoisi, etteivät valloilleen päässeet setämiehet hyökkäisi viattomien tyttölasten kimppuun kadulla. Ympyrä sulkeutui, kun mukaan lähti myös Kirsikka Borgenström, joka oli täydellisesti suivaantunut sedille ja kääntänyt kelkkansa, koska oikeastihan hänen avainroolia näytellyt Facebook-päivityksensä pahantapaisesta nuorisosta oli syntynyt mielenkuohussa, jonka taustalla oli hupsu riita serkunpojan kanssa keittiön lasikupista mystisesti kadonneista nallekarkeista (no niin, nyt se putkahti!). Tulevina päivinä raportoitiin väkivaltaisista yhteenotoista setämiesten ja naiskaartin välillä, minkä valtamedia ja MH?!?!-verkkolehti yksimielisesti langettivat naiskaartin syyksi, mitä yksimielisyyttä edes sosiaalisen median kommentoijat eivät noteeranneet (journalistisen löperyytensä tähden). Tässä vaiheessa useimmat perheet eivät enää päästäneet tyttöjä ulos kodeista muuten kuin autokyydillä kouluun ja enintään ohjattuun harrastusryhmään, ja ravintoloissa alettiin kieltäytyä päästämästä sisään yksinäisiä naisia. Toukokuussa poliisi lakkautti naiskaartin, ja Kirsikka Borgenström tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Politiikassa Peräsuomalainen puolue sisällytti puolueohjelmaansa periaatteen, jonka mukaan naisen oli alistuttava miehen tahtoon kodeissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Puolueen harvoista naisjäsenistä 90 prosenttia erosi tämän ohjelmajulistuksen jälkeen. Kristillisten järjestöjen liitto puolestaan julisti, että syntiinlankeemus oli Eevan syytä, tämän vuoksi naiset olivat kaiken vääryyden ja rikollisuuden alkupiste ja heitä oli syytettävä kaikesta, mistä heitä oli suinkin mahdollista syyttää. Yli puolet kristillisten järjestöjen naisjäsenistä erosi pian tämän sammakon jälkeen. Toimittajat, yleisönosastokirjoittajat ja vanhoilliset nettivaikuttajat alkoivat vaatia poika- ja tyttökoulujen eriyttämistä. Naisilta ja tytöiltä haluttiin kieltää myös housujen käyttö, ja kiihottunut Arvi Puska jakoi Facebookissa kommentin, jonka mukaan ”nIIN KUIN ME MIEHET TIEDETÄÄN. sILLOIN VASTA TYTTÖ ON KAUNIS. kUN SILLÄ EI OLE HUOSUJA JALASA”. (Tämä on vihoviimeinen kerta, kun Puska esiintyy tässä tapahtumasarjassa.) Sellaistakin ääriajattelua kyllä ilmeni, että naisten pitäisi liikkua yleisellä paikalla hunnutettuina. Kaikenlaista ääriajattelua ilmeni.

Amnesty International julisti Suomen ajautuneen ihmisoikeuskatastrofiin ja alkoi kampanjoida maassa vallitsevaa politiikkaa vastaan. Tästä moni ns. tolkkua edustanut kansalainen närkästyi, sillä maan hallitus ei ollut aktiivisesti ajanut tällaista politiikkaa ja heidän tietääkseen sillä oli yhä pätevä mandaatti. Oikeasti hallitus oli kyllä sotkeutunut jupakkaan häpyluitaan myöten, mutta ei siitä nyt (välttämättä) sen enempää. Vuoden loppuun mennessä varsinkin eräiltä tietyiltä asuinalueilta 5–20 prosenttia naisväestöstä muutti ulkomaille, ja rehellinen naisenpuute alkoi yleistyä varsinkin nuorilla miehillä, joiden naisystävät ja naisystäväkandidaatit olivat alttiimpia lähtemään kuin keski-ikäiset perheelliset. Jotkut anoivat ulkomailta jopa poliittista turvapaikkaa, mihin niitä maita hallitsevat setämiehet reagoivat tyyliin ”äsh, ei siellä mitään naisia vainota, minulla asuu Suomessa kumminkaima ja hänen mukaansa kaikki on oolrait”. Niinpä epäonniset turvapaikanhakijat lähetettiin tylysti takaisin kotimaahansa. Suomeen palattuaan he joutuivat vankilaan, sillä lööppimedian mielestä mikään ei ollut häpeällisempää kuin suomalainen hakemassa turvapaikkaa ulkomailta ja tämä oli isänmaallisuussyistä rangaistava teko, mihin poliittiset päättäjät myötäreagoivat löperyyttään, muka kuvitellen, että tämä on kansan syvien rivien tahto.

Oikeasti kansan syviä rivejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minkäänsuuntainen vouhkaaminen. Ihmisten enemmistö olisi vain halunnut elää, tehdä töitä, käydä kauppaa, tavata toisia ihmisiä, syödä, juoda ja naida niin kuin ennenkin. Se vain ei monessa tapauksessa ollut enää mahdollista. Naisten oman rahan ja itsenäisen shoppailun kadotessa markkinoilta meni hirvittävä määrä yrityksiä konkurssiin, kauppaketjut kutistuivat ja moni ylikansallinen firma vetäytyi koko maasta toiminnan täällä käännyttyä jyrkästi tappiolliseksi. Yrityksille vaadittiin supistuneesta valtionkassasta näennäisen perustellusti lisää tukia, minkä korvaukseksi julkisen sosiaali-, terveys- ja kulttuurialan budjetit nollattiin. Kuolleisuus kasvoi äkisti ja kulkutauteja rupesi putkahtelemaan. Vuoden sisällä vallitsi pahempi lama kuin multaisella 1990-luvulla olisi voitu edes kuvitella. Suomea pilkattiin Euroopan Pohjois-Koreaksi, mihin osansa antoivat median ruokkimat kuninkaallisen kultin rakentaminen presidentti Hauli Kliinistön ympärille ja militantti ilmapiiri, jonka vallitessa neljänteen Tuntematon-filmatisointiin sijoitettiin kaikkien aikojen suurin elokuvabudjetti.

Tietysti media syytti lamasta naisia, kuinkas muuten. Lanseerattiin jopa kampanja ”naiset shoppailemaan”, joka oli alusta lähtien tuhoon tuomittu, sillä poliisi ja vartijat eivät tykänneet ilman miestä näyttäytyvistä naisista, miehiä ei innostanut naisellinen shoppailu, naisilla ei ollut rahaa – naisten työttömyys oli kivunnut yli 50 prosenttiin – eivätkä he lämmenneet koko kampanjalle, aatteellisista syistä. Koko homma kääntyi itseään vastaan, kun joukko feministejä käynnisti kampanjan ”nainen, älä osta mitään” ja sen tueksi joukko nuoria miehiä käynnisti oman kampanjansa ”mies, älä osta mitään”. Niinpä talous romuttui entisestään. Jatkoromahduksesta syytettiin naisia ja turmeltunutta nuorisoa. Suomi oli liukunut setien hirmuvaltaan.

Marraskuussa maahan julistettiin hätätila, ja kuninkaallinen presidentti Hauli Kliinistö runnasi hätätilahallituksen, joka koostui demokraattisten toimijoiden (kansanedustajien, eduskuntapuolueen jäsenten) sijaan virkamiehistä. Hätätilahallitus lakkautti kaikki sosiaaliset tukitoimet, julkiset sairaalat, pakkomyi valtion tai kuntien osittain omistamat vuokra-asunnot ja joukkoliikenteen ulkomaisille sijoittajille pilkkahinnalla, ja kaikki näin syntyneet säästöt sijoitettiin poliisiin ja armeijaan sekä yritystukiin. Yritystukia ei tietenkään kohdistettu kotimaisiin pieniin tai keskisuuriin yrityksiin, vaan ne jaeltiin ylikansallisille firmoille, jotka kiittivät kauniisti supistaen tai lakkauttaen toimintojaan niin kuin ennenkin. Seuraavaksi hätätilahallitus peruutti kevään eduskuntavaalit. Kansainvälinen yhteisö noteerasi, ettei Suomi enää ollut millään mittarilla demokraattinen maa, mutta voi-voi, asialle ei oikein mahtanut mitään. Väestön pako Suomesta yltyi, ja kesään mennessä maasta oli muuttanut yli miljoona ihmistä, joista osapuilleen 80 prosenttia oli naisia. Kesällä kansainvaellus pois auvoisesta synnyinmaasta kiihtyi niin dramaattisiin mittoihin, että hätätilahallitus päätti pistää rajat kiinni omilta kansalaisiltaan.

Silloin tapahtui jotain, mitä vuosikymmeniä maailman stabiileimmaksi maaksi nimitetyssä Suomessa ei ollut kukaan ennustanut. Kansan enemmistö oivalsi lopultakin olevansa enemmistö, ryhtyi yleislakkoon, kieltäytyi alistumasta hätätilahallituksen ja muiden vallakkaiden setien hirmuvaltaan tai tekemästä näiden kanssa mitään yhteistyötä, ja kumosi verettömästi vallan lokakuussa. Naiset olivat kaivanneet oikeuksia, miehet naisia, ulkomaille häipyneet synnyinmaataan ja kaikki, pientä setämiesjoukkoa lukuun ottamatta, ihan tavallista elämää.

Kaikkeen tähän ajauduttiin sen myötä, että Jonne Kumatsu, parikymppinen työtön laitakaupunkilainen, oli sanonut koiralle ”moi”.

Emelina

(Teksti on kirjoitettu kevättalvella 2012 nähtyäni asiaan epämääräisesti liittyneen unen. En ole varma, lähetinkö sitä koskaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Aikomus ainakin oli.
Niin, ja varmuuden vuoksi: tämä ei ole huumorinovelli.)

Bob syntyi ja eli lapsuutensa puisessa omakotitalossa, jonka yläkerrasta, äidin ompelupöydän vieressä olevasta ikkunasta näkyi keväisin ja kesäisin kukkiva nurmi. Leikkikavereita ei ollut paljon lähistöllä, mutta se ei haitannut. Bob oli onnellinen lapsi. Äidin lämmin rakkaus, isän jännittävät leikit, serkkujen riemuntäyteiset kyläilyt, kurassa möyriminen lähiseudun lasten kanssa ja kukkanurmi ikkunan takana riittivät hänelle.

Kuusivuotiaana kaikki katosi.

Bobin äidille ja isälle tuli ero. Bob ei täysin ymmärtänyt, mikä hänen vanhempansa erotti, mutta heidän välillään ollut ongelma oli selvästi jatkunut jo pitkän aikaa. Kumpikaan vanhemmista ei kyennyt maksamaan entisen yhteisen asunnon kuluja, joten rakas koti ja kukkanurmi oli jätettävä. Bob muutti äitinsä kanssa rivitaloon, jonka pihassa asui useita lapsia, mutta joista Bob ei pitänyt ja jotka tapasivat kiusata häntä. Asia ei parantunut koulussa, jossa hän alkoi kuljeksia itsekseen ja leimautui hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Kerran parissa viikossa Bob vietti päivän isänsä kanssa, mutta ne hetket olivat melkeinpä kaikista vaikeimpia. Isästä oli tullut hiljainen ja eristäytyvä, minkä Bob osasi myöhemmällä iällä tulkita masennukseksi.

Sitten tapahtui vielä pahempaa. Bobin äiti löysi uuden miehen. Hannes osasi hymyillä ja olla kireä yhtä aikaa. Bob ei pitänyt hänestä. Kerran Bob jopa karkasi salaa isänsä luo. Perillä hän löysi isänsä humalassa.

Seuraavana yönä Bob näki unen tytöstä, jonka nimi oli Emelina. Tyttö oli kaunis, vapaa ja iloinen.

Elämä jatkui, koulunkäynti sujui kivuliaasti ja Bobin tapaamiset isän kanssa olivat pannassa. Pikku hiljaa Bob alkoi seisoa enemmän omilla jaloillaan. Vieläkään hänellä ei ollut paljon kavereita, eikä hän vieläkään pitänyt Hanneksesta, jonka kanssa äiti oli mennyt naimisiin. Mutta lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki antoivat Bobille lohtua ja hänen elämäänsä sisältöä. Kouluarvosanat paranivat vuosi vuodelta.

Unet Emelinasta jatkuivat. Emelina tuntui yhdistyvän kukkiviin niittyihin. Tyttö oli olemukseltaan niiden kaltainen. Bob yritti katsella tyttöjä koulussaan, mutta kukaan heistä ei ollut niin kuin Emelina. Jotkut tytöt olivat kyllä kauniita, mutta yksikään ei ollut niin kaunis kuin unen Emelina.

Bob tuli siihen ikään, jossa nuoren sukupuolisuus alkaa herätä. Hän oppi koskettelemaan itseään ja nauttimaan mielikuvista, joissa hän oli lähellä toista ihmistä ja sydän oli pakahtua jännityksestä. Mielikuvien toinen ihminen oli joskus oman luokan tyttö, toisinaan satunnainen vastaantulija – eräässä tapauksessa jopa poika. Mutta koskaan hän ei ollut Emelina.

Eräänä yönä Bob tajusi, että Emelina oli hän itse.

Bobia ei missään vaiheessa ollut kiinnostanut se, mihin luokan pojat alkoivat yksi kerrallaan suuntautua. Urheilu oli hänelle vieras maailma. Mieluummin hän harrasti jotakin luovaa ja yksinäistä. Tietysti Bob olisi jakanut luovat harrastuksensa jonkun toisen kanssa, jos sellainen olisi omasta lähipiiristä löytynyt, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän Bobin suhdetta kirjoittamiseen ja kuvataiteeseen. Yksi oman luokan tyttö kyllä rakasti Claude Monet'n maalauksia, mutta hänkään ei halunnut olla Claude Monet. Ja monet lukivat Paulo Coelhoa, mutta yksikään ei halunnut itse olla Paulo Coelho.

Peruskoulun loppu häämötti. Äiti oli kysynyt, mitä Bob halusi koulun jälkeen tehdä. Bob halusi mennä lähimpään lukioon, koska se ei vielä muuttaisi hänen elämäänsä mitenkään. Koulussa puhuttiin monista tavallisista ammateista, mutta Bobia ei kiinnostanut niistä mikään. Hän halusi olla kirjailija, taiteilija, säveltäjä, jopa vaatesuunnittelija (kunnioituksesta sille, mitä äiti teki Bobin ollessa pieni; nykyään äiti työskenteli tilitoimistossa). Sellaisiksi ei valmistuta tavallisissa kouluissa. Onneksi Bobin arvosanat olivat niin hyviä, että hän pääsi helposti haluamaansa lukioon.

Unet Emelinasta olivat muuttuneet. Enää Emelina ei ollut Bobin katseen kohde, vaan Bobista oli tullut Emelina. Hänellä oli kukikas mekko yllä, joskus kukkaseppelekin päässä. Emelina juoksi vapaana kaupungin puistoissa, lähimetsissä, hiekkarannoilla, niityillä, missä vain hänen vapautensa ilo pääsi oikeuksiinsa.

Lukiossa Bob tutustui erilaisiin nuoriin. Yhtäkkiä kaikki pojat eivät olleetkaan urheiluun suuntautuneita eivätkä tytöt etäämpänä omissa piireissään. Monet seurustelivat. Alakulttuurit eivät enää merkinneet pelkkää ulkonäköä, kuten vielä peruskoulun yläluokilla, vaan kokonaista elämäntapaa. Bob pohdiskeli hiphop-, punk-, gootti- tai hippikulttuuria ja mietti, olisiko hän niissä kotonaan. Kaikilla niillä tuntui olevan annettavaa. Mutta yksikään ei ollut hänen henkinen kotinsa. Emelina kuului kukkaniityille, ja se oli unelma, jota Bob käsitti haluavansa tavoitella.

Eräänä iltana Bob joi uusien kavereidensa kanssa itsensä humalaan. Alkoholinkäyttö oli aina yhdistynyt Bobin mielessä isään, joka sittemmin oli ajautunut laitoskierteeseen. Nyt omassa ensihumalassaan Bob tunsi olleensa petetty. Kolmen valkoviinilasillisen jälkeen hänestä vihdoinkin tuntui, että hän oli valmis johonkin mikä oli kytenyt hänessä koko siihenastisen nuoruuden.

Sinä iltana Bobista tuli Emelina.

Bob-Emelina puki hetkeksi ylleen valikoiman tyttökavereidensa vaatteita. Toiset eivät pilkanneet, vaan kannustivat. Yhtäkkiä Bobista tuntui, että hän oli uuden lähipiirinsä viimeinen, joka ei ollut ymmärtänyt hänen olevan Emelina.

Sovinnaisuuden tähden oli parempi leikkiä Bobia vielä äidin ja Hanneksen nähden sekä koulutunneilla. Viikonloppuisin Emelina pääsi oikeuksiinsa uusien kavereiden seurassa. Joskus mentiin yhdessä kaupungille. Ravintolaan ei ihan vielä ollut pääsyä, eivätkä kaikki kadulla katsoneet Bob-Emelinaa hyvällä. Hieman myös oudoksutti, miten muut hyväksyivät sen, ettei Emelinaa hyväksytty yleisesti. Yhtenä iltana Emelina kysyi eräältä tytöltä, halusiko tämä seurustella hänen kanssaan. Tyttö vastasi, että olisi tuskin halunnut seurustella edes Bobin kanssa.

Kerran seuraavana kesänä Emelina karkasi puistossa iltaa viettäneiltä kavereiltaan. Hän juoksi ja juoksi yrittäen päästä kauemmaksi kaupungista. Mutta jalat väsyivät, juoma loppui ja ilta hämärtyi kohtalokkaasti, ennen kuin hän ehti kaupungin kehätien ulkopuolelle. Hän hyppäsi bussiin ja palasi oudoksuvien katseiden saattelemana puistoon. Kaverit olivat kadonneet jäljettömiin. Edes puheluihin ei vastattu ennen seuraavaa päivää.

Tuli kevät ja ylioppilaskirjoitukset. Bob luki kirjoituksiin tunnollisesti, vastasi huolellisesti ja läpäisi tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Opettajat puhuivat "luokan parhaasta pojasta" ja äiti alkoi toistella sitä kuin harhaoppista mantraa. Isälle, joka oli selättänyt laitoskierteensä ja mennyt töihin, Bob sanoi, ettei oikeasti ollut luokan paras poika. Isä huokaisi syvään, katsoi silmiin ja sanoi ymmärtävänsä.

Sillä aikaa kevään kukat alkoivat kukkia. Emelina kuului kukkaniityille.

Bob-Emelina ei puhunut sanaakaan kavereilleen, saati äidille, isälle tai Hannekselle. Hän kävi yksin etukäteen ostamassa sen verran viiniä, ettei se loppuisi kesken heti alkuun. Bob lähti liikkeelle jo auringon noustessa. Lähimetsässä hän vaihtoi farkut ja puuvillatakin kukikkaaseen mekkoon. Puistomaisema vaihtui ulos kaupungista johtavaksi vihervyöhykkeeksi. Päästyään kaupungin kehätien ulkopuolelle Emelina istui puistonpenkille ja söi riisipiirakoita. Istuttuaan puolisen tuntia hän jaksoi taas. Hyvissä ajoin ennen iltaa hän pujahti eräästä vähän käytetystä alikulkutunnelista kaupunkiseutua ulompana kiertävän ohikulkutien toiselle puolelle ja vapautui kaupungin painolastista. Edessä näkyi utuinen kukkaniittymaisema, jonka yllä lepatteli perhosia.

Emelina maistoi vielä viiniä ja riisui tennistossunsa. Hän juoksi niityllä, kunnes kaatui. Silmät suljettuaan hän kuuli päässään ompelukoneen äänen.

Kotona.