Emelina

(Teksti on kirjoitettu kevättalvella 2012 nähtyäni asiaan epämääräisesti liittyneen unen. En ole varma, lähetinkö sitä koskaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Aikomus ainakin oli.
Niin, ja varmuuden vuoksi: tämä ei ole huumorinovelli.)

Bob syntyi ja eli lapsuutensa puisessa omakotitalossa, jonka yläkerrasta, äidin ompelupöydän vieressä olevasta ikkunasta näkyi keväisin ja kesäisin kukkiva nurmi. Leikkikavereita ei ollut paljon lähistöllä, mutta se ei haitannut. Bob oli onnellinen lapsi. Äidin lämmin rakkaus, isän jännittävät leikit, serkkujen riemuntäyteiset kyläilyt, kurassa möyriminen lähiseudun lasten kanssa ja kukkanurmi ikkunan takana riittivät hänelle.

Kuusivuotiaana kaikki katosi.

Bobin äidille ja isälle tuli ero. Bob ei täysin ymmärtänyt, mikä hänen vanhempansa erotti, mutta heidän välillään ollut ongelma oli selvästi jatkunut jo pitkän aikaa. Kumpikaan vanhemmista ei kyennyt maksamaan entisen yhteisen asunnon kuluja, joten rakas koti ja kukkanurmi oli jätettävä. Bob muutti äitinsä kanssa rivitaloon, jonka pihassa asui useita lapsia, mutta joista Bob ei pitänyt ja jotka tapasivat kiusata häntä. Asia ei parantunut koulussa, jossa hän alkoi kuljeksia itsekseen ja leimautui hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Kerran parissa viikossa Bob vietti päivän isänsä kanssa, mutta ne hetket olivat melkeinpä kaikista vaikeimpia. Isästä oli tullut hiljainen ja eristäytyvä, minkä Bob osasi myöhemmällä iällä tulkita masennukseksi.

Sitten tapahtui vielä pahempaa. Bobin äiti löysi uuden miehen. Hannes osasi hymyillä ja olla kireä yhtä aikaa. Bob ei pitänyt hänestä. Kerran Bob jopa karkasi salaa isänsä luo. Perillä hän löysi isänsä humalassa.

Seuraavana yönä Bob näki unen tytöstä, jonka nimi oli Emelina. Tyttö oli kaunis, vapaa ja iloinen.

Elämä jatkui, koulunkäynti sujui kivuliaasti ja Bobin tapaamiset isän kanssa olivat pannassa. Pikku hiljaa Bob alkoi seisoa enemmän omilla jaloillaan. Vieläkään hänellä ei ollut paljon kavereita, eikä hän vieläkään pitänyt Hanneksesta, jonka kanssa äiti oli mennyt naimisiin. Mutta lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki antoivat Bobille lohtua ja hänen elämäänsä sisältöä. Kouluarvosanat paranivat vuosi vuodelta.

Unet Emelinasta jatkuivat. Emelina tuntui yhdistyvän kukkiviin niittyihin. Tyttö oli olemukseltaan niiden kaltainen. Bob yritti katsella tyttöjä koulussaan, mutta kukaan heistä ei ollut niin kuin Emelina. Jotkut tytöt olivat kyllä kauniita, mutta yksikään ei ollut niin kaunis kuin unen Emelina.

Bob tuli siihen ikään, jossa nuoren sukupuolisuus alkaa herätä. Hän oppi koskettelemaan itseään ja nauttimaan mielikuvista, joissa hän oli lähellä toista ihmistä ja sydän oli pakahtua jännityksestä. Mielikuvien toinen ihminen oli joskus oman luokan tyttö, toisinaan satunnainen vastaantulija – eräässä tapauksessa jopa poika. Mutta koskaan hän ei ollut Emelina.

Eräänä yönä Bob tajusi, että Emelina oli hän itse.

Bobia ei missään vaiheessa ollut kiinnostanut se, mihin luokan pojat alkoivat yksi kerrallaan suuntautua. Urheilu oli hänelle vieras maailma. Mieluummin hän harrasti jotakin luovaa ja yksinäistä. Tietysti Bob olisi jakanut luovat harrastuksensa jonkun toisen kanssa, jos sellainen olisi omasta lähipiiristä löytynyt, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän Bobin suhdetta kirjoittamiseen ja kuvataiteeseen. Yksi oman luokan tyttö kyllä rakasti Claude Monet'n maalauksia, mutta hänkään ei halunnut olla Claude Monet. Ja monet lukivat Paulo Coelhoa, mutta yksikään ei halunnut itse olla Paulo Coelho.

Peruskoulun loppu häämötti. Äiti oli kysynyt, mitä Bob halusi koulun jälkeen tehdä. Bob halusi mennä lähimpään lukioon, koska se ei vielä muuttaisi hänen elämäänsä mitenkään. Koulussa puhuttiin monista tavallisista ammateista, mutta Bobia ei kiinnostanut niistä mikään. Hän halusi olla kirjailija, taiteilija, säveltäjä, jopa vaatesuunnittelija (kunnioituksesta sille, mitä äiti teki Bobin ollessa pieni; nykyään äiti työskenteli tilitoimistossa). Sellaisiksi ei valmistuta tavallisissa kouluissa. Onneksi Bobin arvosanat olivat niin hyviä, että hän pääsi helposti haluamaansa lukioon.

Unet Emelinasta olivat muuttuneet. Enää Emelina ei ollut Bobin katseen kohde, vaan Bobista oli tullut Emelina. Hänellä oli kukikas mekko yllä, joskus kukkaseppelekin päässä. Emelina juoksi vapaana kaupungin puistoissa, lähimetsissä, hiekkarannoilla, niityillä, missä vain hänen vapautensa ilo pääsi oikeuksiinsa.

Lukiossa Bob tutustui erilaisiin nuoriin. Yhtäkkiä kaikki pojat eivät olleetkaan urheiluun suuntautuneita eivätkä tytöt etäämpänä omissa piireissään. Monet seurustelivat. Alakulttuurit eivät enää merkinneet pelkkää ulkonäköä, kuten vielä peruskoulun yläluokilla, vaan kokonaista elämäntapaa. Bob pohdiskeli hiphop-, punk-, gootti- tai hippikulttuuria ja mietti, olisiko hän niissä kotonaan. Kaikilla niillä tuntui olevan annettavaa. Mutta yksikään ei ollut hänen henkinen kotinsa. Emelina kuului kukkaniityille, ja se oli unelma, jota Bob käsitti haluavansa tavoitella.

Eräänä iltana Bob joi uusien kavereidensa kanssa itsensä humalaan. Alkoholinkäyttö oli aina yhdistynyt Bobin mielessä isään, joka sittemmin oli ajautunut laitoskierteeseen. Nyt omassa ensihumalassaan Bob tunsi olleensa petetty. Kolmen valkoviinilasillisen jälkeen hänestä vihdoinkin tuntui, että hän oli valmis johonkin mikä oli kytenyt hänessä koko siihenastisen nuoruuden.

Sinä iltana Bobista tuli Emelina.

Bob-Emelina puki hetkeksi ylleen valikoiman tyttökavereidensa vaatteita. Toiset eivät pilkanneet, vaan kannustivat. Yhtäkkiä Bobista tuntui, että hän oli uuden lähipiirinsä viimeinen, joka ei ollut ymmärtänyt hänen olevan Emelina.

Sovinnaisuuden tähden oli parempi leikkiä Bobia vielä äidin ja Hanneksen nähden sekä koulutunneilla. Viikonloppuisin Emelina pääsi oikeuksiinsa uusien kavereiden seurassa. Joskus mentiin yhdessä kaupungille. Ravintolaan ei ihan vielä ollut pääsyä, eivätkä kaikki kadulla katsoneet Bob-Emelinaa hyvällä. Hieman myös oudoksutti, miten muut hyväksyivät sen, ettei Emelinaa hyväksytty yleisesti. Yhtenä iltana Emelina kysyi eräältä tytöltä, halusiko tämä seurustella hänen kanssaan. Tyttö vastasi, että olisi tuskin halunnut seurustella edes Bobin kanssa.

Kerran seuraavana kesänä Emelina karkasi puistossa iltaa viettäneiltä kavereiltaan. Hän juoksi ja juoksi yrittäen päästä kauemmaksi kaupungista. Mutta jalat väsyivät, juoma loppui ja ilta hämärtyi kohtalokkaasti, ennen kuin hän ehti kaupungin kehätien ulkopuolelle. Hän hyppäsi bussiin ja palasi oudoksuvien katseiden saattelemana puistoon. Kaverit olivat kadonneet jäljettömiin. Edes puheluihin ei vastattu ennen seuraavaa päivää.

Tuli kevät ja ylioppilaskirjoitukset. Bob luki kirjoituksiin tunnollisesti, vastasi huolellisesti ja läpäisi tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Opettajat puhuivat "luokan parhaasta pojasta" ja äiti alkoi toistella sitä kuin harhaoppista mantraa. Isälle, joka oli selättänyt laitoskierteensä ja mennyt töihin, Bob sanoi, ettei oikeasti ollut luokan paras poika. Isä huokaisi syvään, katsoi silmiin ja sanoi ymmärtävänsä.

Sillä aikaa kevään kukat alkoivat kukkia. Emelina kuului kukkaniityille.

Bob-Emelina ei puhunut sanaakaan kavereilleen, saati äidille, isälle tai Hannekselle. Hän kävi yksin etukäteen ostamassa sen verran viiniä, ettei se loppuisi kesken heti alkuun. Bob lähti liikkeelle jo auringon noustessa. Lähimetsässä hän vaihtoi farkut ja puuvillatakin kukikkaaseen mekkoon. Puistomaisema vaihtui ulos kaupungista johtavaksi vihervyöhykkeeksi. Päästyään kaupungin kehätien ulkopuolelle Emelina istui puistonpenkille ja söi riisipiirakoita. Istuttuaan puolisen tuntia hän jaksoi taas. Hyvissä ajoin ennen iltaa hän pujahti eräästä vähän käytetystä alikulkutunnelista kaupunkiseutua ulompana kiertävän ohikulkutien toiselle puolelle ja vapautui kaupungin painolastista. Edessä näkyi utuinen kukkaniittymaisema, jonka yllä lepatteli perhosia.

Emelina maistoi vielä viiniä ja riisui tennistossunsa. Hän juoksi niityllä, kunnes kaatui. Silmät suljettuaan hän kuuli päässään ompelukoneen äänen.

Kotona.

Nöykö Näksön monttubileet

(Teksti on kirjoitettu syksyllä 2008 Hervannan ja Kaukajärven kirjoituskilpailua varten. Kilpailuraati arvosti sitä jämäpalkinnon verran. Kirjoitelma on ollut luettavissa myös netissä. Mainittakoon muuten, että Arto Paasilinnalta ilmestyi vuonna 2009 romaani nimeltä Elävänä omissa hautajaisissa. Mistähän lienee saanut idean? :D)

Taivaan ilmalaiva toi ensimmäiset juhlavieraat kappelin luo. Eedvard Kähmykäinen seuralaisineen laskeutui paikalle suoraan yläilmoista. Hänen hiuksensa olivat pörhöllään, sillä korkealla tuulee aina. Eedvard, vanha työnjohtaja, ei tietysti ollut mokomasta moksiskaan. Myös hänen seuralaisensa Lyydi oli vain ihastuksissaan ilmamatkasta – olihan hän saanut ihmetellä tulitikkulaatikon kokoisia taloja, kukkakärpäsen kokoisia autoja ja tuntosarvien lailla maisemasta kohoavia radiomastoja. Ne välittivät uutisia niin pikku taskuradioihin kuin majesteettisiin suuriin hifi-vastaanottimiin. Ja uutisten lomassa kuulijoille välittyivät myös taivaalliset hitit, Belafontet ynnä Belaborikset. Lyydistä tuntui radiomastoa katsellessaan kuin se olisi laulanut Frank Ifieldin äänellä: "I've got a feeling called the bluu-uu-uu-ues..."

Rinnettä ajoi ylös limusiinitaksi, josta astui raikkaaseen ulkoilmaan seuraava juhlavieras. Hän oli neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga. Viluinen neiti alkoi heti aivastella kuin kissa; niin tapahtui aina, kun hän nousi autokyydistä. Kaulaansa hän oli kietaissut lemmikkioravan, joka tunsi nimen Pikseli. Eedvardin ja Lyydin katsellessa ja oletettavasti hiukan ihmetellessäkin Jenny-Sofie pinkaisi viereiseen mäntymetsikköön keräämään käpyjä, joita Pikseli saattoi pitkästymättä jyrsiä juhlien aikana. Joskus joku veti herneen nenäänsä saatuaan käpysuomun poskeensa. No, sellaistahan sattui.

Oikopolkua pyöräili paikalle vennamolainen kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Häntä ei oikeastaan ollut kutsuttu juhliin, mutta silti kaikki tiesivät hänen tulevan eivätkä jaksaneet pistää asiaa pahakseen. Maailmassa tapahtui kauheampiakin asioita, kuten Vietnamin ja Vuoristo-Karabahin sodat. Todennäköisesti Löyhi oli kytännyt hopeapajun takana ja päättänyt astua näyttämölle optimaalisella hetkellä: ensimmäinen tulija ei saanut olla, vaan ei joukon jatkonakaan. Luonnollisesti tällainen laskelmoiva sosiaalinen käytös oli tragikoomista, mutta niin yksiselitteisen löyhimäistä, että se oli pakko sulattaa jos asusteli tässä pitäjässä.

Smörströmin sisarukset tulivat käsikynkässä kävellen. He olivat siitä kummallinen parivaljakko, että Esko näytti kauempaa erehdyttävästi naiselta ja Mirjami vastaavasti ihan mieheltä. Kylällä liikkui heistä juoruja, jotka väittivät Eskon ja Mirjamin olevan eri vanhempien yhdessä kasvatettuja lapsia ja elävän aviollisen kaltaisessa suhteessa. Totuuden asiasta tiesivät vain Smörströmit itse – sekä Luoja, mikäli sellainen oli olemassa.

Suntio Sever Esikoinen tuli avaamaan kappelin oven. Tähän saakka paikalle ehtineet juhlavieraat alkoivat siirtyä raittiista ulkoilmasta keskuslämmitteisiin sisätiloihin, taivaan ilmalaivalla saapuneet Eedvard ja Lyydi etunenässä. Pikseli sinkautti kävynpalasen suntion isojen silmälasien vasempaan linssiin. Samaan aikaan pihaan kurvasi kylän paha tyttö Hannah d'Acapo mopedillaan. Häntä ei moni olisi näihin kekkereihin odottanut, ellei tiennyt, että Hannah oli kemujen keskushenkilön sisarentytär. Sisar itse oli muuttanut lähetystyöntekijäksi Ambomaalle ja lähettänyt työnkuvansa mukaisesti paikalle adressin.

Myös Valpo oli paikalla. Sitä edusti kappelissa arvokkaasti harmaantunut eminenssi, jonka nimeä ei yleensä tohdittu kysyä – eikä tänäänkään. Valpon miehen erotti kömpelöstä järjestelmäkamerasta ja tunnusomaisesta punaisesta tuulipuvusta, jota hän ilmeisesti tilaisuuden luonteen väärin arvioituaan ei ollut vaihtanut soveliaampiin pikkutakkiin ja sarkahousuihin. Selässä viranomaisella oli riemunkirjava koulureppu, johon oli painettu tekstiä jollakin sivistyskielellä.

Valpon läsnäolon koki turvalliseksi viimeinen juhlavieras, joka tunnettiin tuttavallisesti nimellä Pontso. Hänet tiesivät kaikki kyläläiset; löysihän Pontson joulupäivää ja pitkääperjantaita lukuun ottamatta vuoden jokaisena päivänä huoltoaseman baarista useimmiten pesemässä lusikoita. Pontso oli jo kuusissakymmenissä, mutta hänellä ei olisi tullut mieleenkään heittäytyä eläkkeelle, saati heittää lusikkaansa nurkkaan. Leppoisa leskirouva lallatti ovesta sisään astuessaan lempisävelmäänsä Tunnetko Liisukan, mikä sai suntion ja Jenny-Sofie-neidin suivaantuneet päät kääntymään kohti hiukan jälkeenjäänyttä tulijaa.

Kaikki juhlavieraat näki omasta tarkkailupaikastaan tapahtuman keskushenkilö, pelottava Nöykö Näksö. Hänen arkkuunsa oli porattu juuri sopivasti viistoon silmänreiät. Niinpä hän saattoi koko ajan seurailla, mitä puuhasteli väki, joka oli saapunut hänen omiin hautajaisiinsa.

Pappi ilmestyi saarnaspönttöön – ihan pönttö sekaisin, kuten aina. Hän aloitti urkurin tunnollisesti kokoamasta virsilistasta piittaamatta sekavan saarnan, joka sisälsi viittauksia lukuisiin toisiinsa nähden ristiriitaisiin aiheisiin: Jeesuksen elämään, öljykriisiin, Jerry Lee Lewisiin, temppeliherroihin ja Linnén lajisystematiikkaan. Arkussa makaavan Nöykön nimeä pappi ei maininnut kertaakaan, vaan viittasi häneen epämääräisesti kädellään ja yleisnimellä "vainaa". Välillä hän kumartui saarnaspöntön taakse, minkä juhlavieraat tiesivät merkitsevän näkäräisten ottamista. Yksi kumarrus venähti hetkeä pidemmäksi, missä yhteydessä urkuri käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi soittaa mielivirttään Tule kanssani, Herra Jeesus. Se ei tosin olisi ollut vuorossa ensimmäisenä, mutta papin käytöksen myötä kaikkien pasmat olivat sekaisin eikä mokomalla ollut mitään väliä.

Jossain vaiheessa, niin ikään odotetusti, Pikseli karkasi ja alkoi tehdä kolttosiaan. Pikku otus kiipesi nopeasti käpyineen urkuparvelle ja alkoi viskellä jyrsimiään palasia juhlavieraiden päälle. Yksi niistä osui Kaspar Löyhin knalliin, mistä tuohtuneena kunnallispoliitikko alkoi syytää valikoituja solvauksia Jenny-Sofie-neidin suuntaan. Tämä kuittasi vennamolaisen närkästyksen päästämällä tekoreippaan käkätyksen ja ilmoittamalla, että "se meidän kurre on niin leikkisä". Pikseli teki olon tukalaksi myös pelottavalle Nöykö Näksölle, joka pelkäsi kuollakseen purskahtavansa äänekkääseen naurunhörötykseen. Urkuri taas ehti aloittaa Herraa hyvää kiittäkää -virren ympärikännisen papin syvennyttyä lukemaan Pravda-uutislehteä nurinpäin, kunnes totesi, että nyt sai mokoman oravan takia riittää. Suntion väkivaltaisesta vastustelusta huolimatta urkuri karkasi kappelista raittiiseen ulkoilmaan, ja sekalaisen seurakunnan virret jäivät säestystä vaille.

Kommelluksista huolimatta hautajaistilaisuus lähentyi loppuhuipennustaan. Pappi ölisi hajamielisenä iankaikkista Oi Herra, jos mä matkamies maan -virttä, johon juhlavieraat yhtyivät niin kuin osasivat. Tosin muuatta juovuksissa väliin livahtanutta Chydenius-katkelmaa ei yksikään osannut ennakoida. Pikseli oli loikannut virsitaulun päälle. Hannah d'Acapo mutusti huolimattomuuttaan purukumeja kuin karamelleja, kunnes alkoi potea ruuansulatusvaivoja. Ne tosin eivät konkretisoituneet kaikkien nuuhkailtaviksi. Pontso haaveili jo iltapäivän muistotilaisuudesta, jossa tarjoiltaisiin lindströminpihvejä sekä laivakorppuja Bearnaise-kastikkeella.

"Maashta shinä olet tullut, ja maakshi shinun pitää jälleen tuleman, kurja", tölväisi humalainen pappi ja potkaisi arkkua saaden Nöykön sisällä liikahtamaan. Sen jälkeen Eedvard Kähmykäinen lähti omin luvin viemään arkulle kukkia, sillä hän arvasi – ilmeisen oikein – ettei asiaan kehotettaisi erikseen. Muut seurasivat esimerkkiä, lukuun ottamatta Kaspar Löyhiä ja Valpon arkisen harmaata eminenssiä, joilla kukkia ei ollut. Muistosanoja lähinnä jupistiin. Pelottava Nöykö Näksö kuuli arkusta käsin – tai pikemminkin korvin – kuinka kunnioittavasti häneen suhtauduttiin.

Papin hoiperreltua kappelista ulos virtsalle suntio Sever Esikoinen otti komennon. Hän käski sen kummemmin etukäteissuunnitelmia tiedustelematta Eedvard Kähmykäisen, Pontson, Kaspar Löyhin, Hannah d'Acapon, Mirjami Smörströmin – jota hän luuli epähuomiossa Eskoksi – ja Valpon tuhkanharmaan eminenssin arkunkantoon. Nämä sitten tarttuivatkin toimeen, tosin vasta Eskon vaihdettua vaivihkaa itsensä Mirjamin paikalle. Oudon painavalta ja jotenkin elävältä tuntunut arkku nostettiin kärryyn, jonka oli työntänyt kappelin edustalle haudankaivaja Martti Artisaani. Pappi näkyi tuupertuneen sankarihaudan edustalle punaviiniputeli molemmissa käsissään.

Seuraavat kolme minuuttia kulahtivat matkalla pelottavan Nöykö Näksön haudalle. Juhlan keskushenkilö itse seurasi tapahtumia arkun silmänrei'istä haukkana ja kärppänä, sillä häntä ei huvittanut tulla haudatuksi elävältä. Hän oli siis tismalleen perillä siitä tarkasta hetkestä, jolloin kärry pysähtyi Artisaanin kaivaman montun eteen.

Kaikki yhdeksän hautajaisvierasta ja yhden orava sekä suntio ja messissä hengaillut haudankaivaja olivat seisahtuneet haudan äärelle. Ennen kuin kuusi kantajaa otti kiinni arkusta laskeakseen sen haudan pohjalle, tuli se lyhyt mutta merkittävä hetki, kun koko hautausmaa pidätti hengitystään.

Äkkiä arkun kansi lennähti auki. Pelottavan Nöykö Näksön punaisenkirjava irvinaama nousi esiin elävänä kuin kesäniityllä hirnuva humma. Vainaaksi kuviteltu mummojen ja lastenlasten kauhistus oli siinä kaikkien nähtävillä, ja sitä mukaa kuin hän työntyi ylös ja ulos arkusta, paikallaolijoiden reaktiot etenivät järkytyksestä hämmennykseen ja takaisin.

"Perkele! Eikös se muka kuollutkaan?" mutisi Eedvard Kähmykäinen. Hänen seuralaisensa Lyydi alkoi nyyhkyttää toistellen mantranomaisesti "sinä sanoit, että hän on kuollut".

"Minä luulin, että sinä tapoit Nöykön!" kiljui Esko Smörström hysteerisenä Jenny-Sofie-neidille Mirjamin myötäillessä käsipuolessa. Syytöksen kohde vastasi samalla mitalla: "Ja minä luulin, että Mirjami!" Pikseli tehosti vaikutelmaa tanssimalla epämääräistä oravanpolkkaa molempien Smörströmien ympärillä.

Kaspar Löyhi oli sännännyt hurjistuneena tilannetta jo ennestään kavahtaneen suntion kimppuun. "Mitä te kirkon pellet olette meitä huijanneet, ja kaikkia kyläläisiä, niin olette, kyllä kansa tietää", poliitikonplanttu papatti. Suntio yritti oikoa Löyhiä, että yhtä huijattu hän oli kuin kaikki muutkin, muttei saanut tätä irti revenneestä puvunrinnuksestaan.

"Huomio! Rauhoittukaa, arvoisat juhlavieraat. Tämä tapaus kuuluu nyt ilmiselvästi Staatspolizein hoidettavaksi. Otan siis tilanteen johdon." Valpon eminenssi yritti saada tilannetta asettumaan, mutta epäonnistui. Hannah d'Acapo heittäytyi poliisimiehen kaulaan parkuen: "Sano heti, kuka ei tappanut minun enoani!"

Samassa porhalsi kappelilta päin täysin suunniltaan mennyt pappi horjuen ja huutaen. "Helvetin kurtishaani! Shinä olet tehnyt jotain ilman minun lupaani!" Seurue hämmentyi pelottavaa Nöykö Näksöä myöten papin syytöksistä: ketä kummaa hän nimitti kurtisaaniksi? Pontso ehdotti itseään, mutta asia selvisi, kun Martti Artisaani lensi papin töytäisemänä suoraan haudan pohjalle. Seurakseen haudankaivaja sai papin itsensä, kun tämä ei pahassa kekkulissa kyennyt hallitsemaan tasapainoaan. Onneksi kumpikaan ei vahingoittunut fyysisesti.

Kesken näiden sekavien tapahtumien Nöykö Näksö lausui dramaattisen nimen: "Kylmä-Kalle." Sillä hetkellä kaikki käsittivät, mikä oli alun perin mennyt vikaan. Nöykö jatkoi: "Videonauha. Nimismiehellä." Ellei joku ollut vielä tähän mennessä kalvennut, niin nytpä viimeistään. "Ja minä olen nähnyt sen kaiken." Sitten irvinaama osoitti horisonttiin: "Hän on tulossa." Seurue käänsi katseensa osoitettuun suuntaan, paitsi suntio ja Löyhi, jotka tuijottivat Nöykön sormea. Kaukaa taivaanrannasta lähestyi hitaasti, mutta varmasti nimismiehen helikopteri.

Toisten jähmetyttyä paikoilleen pelottava Nöykö Näksö alkoi puhua. "Videonauhan mukaan takaovelleni tuli ensin neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga oravineen, mutta jänisti. Hänen lähtönsä näki Mirjami Smörström, joka luuli edellisen kävijän tehneen työnsä, kun taas tämä näki Mirjami-neidin tulevan luullen hänen hoitavan homman." Jenny-Sofie-neiti ja Smörströmit mulkoilivat toisiaan vihaisina. Sitten Nöykö jatkoi: "Pian saapui idästä Eedvard Kähmykäinen. Hän tuppautui avoimesta ovesta sisään, kävi muka varmistamassa minun nukkuvan, raapaisi tulitikun ja sytytti kanisterin, jossa hän luuli olevan kaksitahtibensaa. Mutta siinä olikin Maizena-velliä, joten palo sammui – mitä taas Eedvard-herra ei nähnyt juostuaan jo pakoon." Lyydi alkoi sättiä seuralaistaan. Kuolleeksi luultu irvinaama jatkoi yhä: "Sen jälkeen nauhalla kuului mopedin rutkutusta. Martti Artisaani tuli ilmeisesti sisarentyttäreni kyydillä. Eedvard-herra taisi juosta heitä vastaan, sillä haudankaivaja vain käväisi sisällä ja lähti Kylmä-Kallen nähtyään sanoen ääneen, että kuollut on." Haudan pohjalta kuului tölväisy: "Siinäs kuulit, papinrenttu."

"Joten päädymme tulokseen, että..." aloitti Valpon harmaa Eminem, mutta Nöykö Näksö sieppasi häneltä puheenvuoron. "Seuraavana ilmaantui kuvaan kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Sisään tunkeuduttuaan hän huomasi kanisterin, jota oli yritetty sytyttää, mutisi hajamielisenä ääneen jonkin olevan vinossa ja hakevansa Valpon avuksi. Sillä aikaa tupsahti suntiomme Sever Esikoinen kaksitahtibensoineen ja sytytti mökin lopultakin palamaan. Pontson hurraahuudot erottuivat taustalta. Mutta videokamera ei palanut, sillä se oli ulkoterassilla keraamisessa amppelissa. Sitä eivät tietenkään huomanneet Löyhi ja Valpon harmiherra, jotka hetkeä myöhemmin kävivät toteamassa työn tehdyksi ja pötkivät tyytyväisinä savottabaariin ryypiskelemään. Ja minä olin jo kauan ollut turvassa nimismiehen kellarikamarissa."

"Mutta kuka jumalauta antoi sinun päästä tuonne arkkuun?" kuului haudan pohjalta Artisaanin ihmettelevä kysymys. Punaisenkirjava irvinaama vääntyi nauruun. "Se taitaa lojua sammuneena sinun vieressäsi, vaan ei muista siitä mitään!" Silloin juhlavieraat tajusivat papin olleen yöllä niin pöhnässä, ettei hän itsekään ymmärtänyt mihin oli sekaantunut...

Taivaan helikopteri laskeutui nimismiehineen pysäköintipaikalle. Lupsakka höpönassu Nöykö Näksö oli pelastunut omista hautajaisistaan.