Tapahtumasarja

(Osallistuin tällä novellintyngällä Pirkanmaan kirjoituskilpailuun kevätkaudella 2018. Kirjoitustani ei palkittu. Kas kummaa...)

Jonne Kumatsu sanoi ”moi”. Siitä alkoi merkillinen tapahtumaketju.

Kaveri, jolle Jonne Kumatsu sanoi ”moi”, ei ollut ihan kuka tahansa kaveri. Se ei näet muistuttanut ulkoisesti Jonnen muita kavereita tai sitä, mitä kaverilla tavattiin tarkoittaa – ellei kyse ollut ns. ihmisen parhaasta ystävästä. Jonne siis moikkasi koiraa. Koiran nimi oli Pulla, joskaan nimellä ei tämän tapahtumasarjan kannalta ole mitään väliä. Sanotaan siis, että ihmislajin edustaja nimeltä Jonne Kumatsu sanoi ”moi” nimettömälle koiralle, joka ei oikeasti ollut nimetön, koska sen nimi oli Pulla. Onhan se nyt hassua, että koiran nimi on Pulla.

Moikkaaminen tapahtui kadulla Jonnen noutaessa postilaatikosta pari kirjelappusta, joten oli olemassa jonkinmoinen todennäköisyys, että tapahtumalla oli yleisöä. Tällä kertaa yleisöksi osui muuan naapurustossa asunut täti-ihminen. Hänen nimensä lienee aiheellista mainita tässä yhteydessä, joten kerrottakoon, että tädin nimi oli Kirsikka Borgenström. Häntä koiran tervehtiminen, niin kuin kyseessä olisi ollut kuka hyvänsä kaveri, jostain syystä sillä hetkellä ärsytti. (Tämä ”jokin syy” jääköön tässä yhteydessä hämärän peittoon – ellei se putkahda täysin ällistyttävästi pinnalle myöhemmin tässä tarinassa.) Niinpä Kirsikka Borgenström porhalsi Facebookiin kirjoittamaan päivitystä aiheesta ”kaikkea ne nuo nykyajan nuoret, koiria kohdellaan kuin ihmisiä ja ihmisiä kuin koiria, oi aikoja oi tapoja”. Tämä keräsi joukon toisia tätejä ja setiä heittelemään kommenteiksi vastaavia kokemuksiaan nykyajan nuorison tapainturmeluksesta. Tunnelman tiivisti muuan Arvi Puska -niminen setämies, jonka mielestä ”nÄMÄ KÄNNYKÄLLÄ KASVATETUT TEINIT. jOTKA EI KUNNIOITA VANHEMPIA IHMISIÄ EDES HAMSTERIN TAI KERPIILIN VERTAA. nE PITÄS MUILUTTAA”.

Vaikka alun perin kysymys oli siitä, että 20 vuotta täyttänyt Jonne Kumatsu moikkasi koiraa, alkoi laitakaupungin täti- ja setäyhteisö järjestäytyä ja puuhata kodinturvajoukkoja, jotka kiertäisivät laitakatuja pitkin hätistelemässä teininuorisoa pois pahanteosta – esimerkiksi ilkivallasta, näpistelystä, tappelusta tai mummojen potkimisesta. Aluksi homman ideointia hallitsi tätien taivastelu ja päivittely, mutta koska kodinturvajoukot ovat aika maskuliinista hommaa, siirtyi valta jossain vaiheessa setien action-linjalle. Ja kun idean toteutukseen päästiin joitakin päiviä myöhemmin, mukaan lähti karskeja ja raavaita miehiä varustautuneina kumipampuin ja pesäpallomailoin. Täti-ihmiset eivät viihtyneet siinä hommassa ollenkaan, vaan vetäytyivät vähin äänin pois.

Lähiviikkoina naapurustossa herättiin uuteen ällistyttävään uhkaan. Tämä oli pahempaa kuin kukaan oli nähnyt tai kuullut teininuorison saaneen aikaan. Tällä kertaa naapurustoa terrorisoi lauma ns. huolestuneita setämiehiä, jotka kävivät säälimättömästi kaiken sellaisen kimppuun, joka vähänkään muistutti täti- ja setäyhteisön mielikuvaa Jonne Kumatsusta, joka oli sanonut koiralle ”moi”. Tosin kukaan ei enää tässä vaiheessa muistanut Jonne Kumatsua, eikä Kirsikka Borgenström tiennyt hänen nimeään. Totta puhuen Kirsikka Borgenströmiä ja hänen osuuttaan asiaan ei muistettu sen enempää. Mikä vielä pösilömpää, Jonne Kumatsun näköiset tyypit saivat kulkea ihan rauhassa – kaverikoirineen – kun taas kadulla väkivallan uhreiksi joutui epävarman näköisiä yksinäisiä finninaamaisia teinejä, nuorehkoja liuhupartaisia hippimiehiä sekä kaikkein typerryttävimpänä ryhmänä nuoria naisia ja tyttöjä. Viimemainitut kohtasivat myös seksuaalista väkivaltaa ja häirintää. Kadulta raportoitiin, että tyttöjen päältä oli revitty vaatteet, ja ainakin kaksi ilmoitti joutuneensa raiskatuksi. Kun eräät vastahuolestuneet vanhemmat kysyivät Arvi Puskalta, saattoiko tämä pitää paikkaansa ja oliko kodinturvajoukkojen terrori mennyt liian pitkälle, tämä tölväisi ”nyt on sota ja sodassa ei normaalit moraalisäännöt päde”.

Erityistä vastareaktiota kodinturvajoukot herättivät Punk in Phinland -nettifoorumilla, jossa yltyi ”kova kovaa vastaan” -mieliala. Kun alkoi ilmetä, että poliisi katsoi mielellään setämiesten rötöstelyä läpi sormien, tunnetusti poliisivihamieliset anarkopunkkarit tuumivat, että nämä tarvitsevat nyt turpiinsa ja niin lujaa, ettei katujen kingiys jää millään lailla epäselväksi. Niin kävikin, että eräänä torstai-iltana hyökkäsi joukko mustanpuhuvia nahkatakkeja ja keesipäitä kodinturvasetien kimppuun ja löylytti näitä pahanpäiväisesti. Asiasta kanneltiin tietysti poliisille, joka ylireagoi ratsaamalla ja sulkemalla kymmenien kilometrien säteellä kaikki nuorisotilat, treenikämpät, harrastajateattereiden tilat, taide- ja polkupyörätyöpajat sekä Poikien Talon ja Tyttöjen Talon – kaiken, missä punkkareita saatettiin olettaa sikiävän. Kun yhdestä ratsatusta treenikämpästä löytyi merkkejä huumeidenkäytöstä, setämiehiä puolustava oikeistopopulistinen MH?!?!-verkkolehti alkoi aktiivisesti levittää disinformaatiota, että Tyttöjen Talossa on käytetty huumeita. Tämän luonnollisesti kaikki taloon millään lailla liittyvät henkilöt kielsivät.

Tässä vaiheessa feministipiirit älysivät, että tyttöjä vastaan oli perusteettomasti hyökätty, missä oli pakko olla kysymys patriarkaatin häikäilemättömästä vallankäytöstä. Järjestettiin mielenosoitus, jonka poliisi saartoi neljäksi tunniksi alle sadan metrin pituiselle kadunpätkälle ja kiikutti yöksi putkaan tietysti joukon kilteimpiä osallistujia, joista 90 prosenttia oli naispuolisia. Seuraavana päivänä kaupungin valtamediat kirjoittivat sydämeenkäypiä paheksuvia kommentteja mielenosoittajista, jotka olivat käyttäneet tuhmia sanoja poliisista ja kodinturvasedistä. Sosiaaliseen mediaan ilmestyi kommentteja siitä, kuinka löperösti media oli nyt hoitanut journalistisen tehtävänsä, mistä valtamediat tuohtuivat, vaikka oikeasti kyse ei edes ollut viattomasta löperyydestä vaan median, poliisin ja oikeistopuolueiden välisestä sopimuksesta, jonka mukaan poliisista oli kirjoitettava aina myönteiseen ja luottavaiseen sävyyn ja kaikesta poliittisesti vasemmalle vivahtavasta taas kielteiseen ja pelottelevaan sävyyn. Sitä seuraavana päivänä yhteen sanomalehteen kuitenkin lipsahti yksi tyttöjä ymmärtävä kommentti, jonka oli kirjoittanut erään Tyttöjen Talo -aktiivin henkilökohtaisesti tuntenut toimittaja. Tämä kirvoitti MH?!?!-verkkolehdessä kampanjan, jonka mukaan koko valtamedia on vasemmistofeministinen ja sitä vastaan on käytävä infosotaa.

Jyrkimmät feministiaktivistit päättivät nyt perustaa naiskaartin, joka liikkuisi alkuperäisten kodinturvajoukkojen tavoin kaduilla ja valvoisi, etteivät valloilleen päässeet setämiehet hyökkäisi viattomien tyttölasten kimppuun kadulla. Ympyrä sulkeutui, kun mukaan lähti myös Kirsikka Borgenström, joka oli täydellisesti suivaantunut sedille ja kääntänyt kelkkansa, koska oikeastihan hänen avainroolia näytellyt Facebook-päivityksensä pahantapaisesta nuorisosta oli syntynyt mielenkuohussa, jonka taustalla oli hupsu riita serkunpojan kanssa keittiön lasikupista mystisesti kadonneista nallekarkeista (no niin, nyt se putkahti!). Tulevina päivinä raportoitiin väkivaltaisista yhteenotoista setämiesten ja naiskaartin välillä, minkä valtamedia ja MH?!?!-verkkolehti yksimielisesti langettivat naiskaartin syyksi, mitä yksimielisyyttä edes sosiaalisen median kommentoijat eivät noteeranneet (journalistisen löperyytensä tähden). Tässä vaiheessa useimmat perheet eivät enää päästäneet tyttöjä ulos kodeista muuten kuin autokyydillä kouluun ja enintään ohjattuun harrastusryhmään, ja ravintoloissa alettiin kieltäytyä päästämästä sisään yksinäisiä naisia. Toukokuussa poliisi lakkautti naiskaartin, ja Kirsikka Borgenström tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Politiikassa Peräsuomalainen puolue sisällytti puolueohjelmaansa periaatteen, jonka mukaan naisen oli alistuttava miehen tahtoon kodeissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Puolueen harvoista naisjäsenistä 90 prosenttia erosi tämän ohjelmajulistuksen jälkeen. Kristillisten järjestöjen liitto puolestaan julisti, että syntiinlankeemus oli Eevan syytä, tämän vuoksi naiset olivat kaiken vääryyden ja rikollisuuden alkupiste ja heitä oli syytettävä kaikesta, mistä heitä oli suinkin mahdollista syyttää. Yli puolet kristillisten järjestöjen naisjäsenistä erosi pian tämän sammakon jälkeen. Toimittajat, yleisönosastokirjoittajat ja vanhoilliset nettivaikuttajat alkoivat vaatia poika- ja tyttökoulujen eriyttämistä. Naisilta ja tytöiltä haluttiin kieltää myös housujen käyttö, ja kiihottunut Arvi Puska jakoi Facebookissa kommentin, jonka mukaan ”nIIN KUIN ME MIEHET TIEDETÄÄN. sILLOIN VASTA TYTTÖ ON KAUNIS. kUN SILLÄ EI OLE HUOSUJA JALASA”. (Tämä on vihoviimeinen kerta, kun Puska esiintyy tässä tapahtumasarjassa.) Sellaistakin ääriajattelua kyllä ilmeni, että naisten pitäisi liikkua yleisellä paikalla hunnutettuina. Kaikenlaista ääriajattelua ilmeni.

Amnesty International julisti Suomen ajautuneen ihmisoikeuskatastrofiin ja alkoi kampanjoida maassa vallitsevaa politiikkaa vastaan. Tästä moni ns. tolkkua edustanut kansalainen närkästyi, sillä maan hallitus ei ollut aktiivisesti ajanut tällaista politiikkaa ja heidän tietääkseen sillä oli yhä pätevä mandaatti. Oikeasti hallitus oli kyllä sotkeutunut jupakkaan häpyluitaan myöten, mutta ei siitä nyt (välttämättä) sen enempää. Vuoden loppuun mennessä varsinkin eräiltä tietyiltä asuinalueilta 5–20 prosenttia naisväestöstä muutti ulkomaille, ja rehellinen naisenpuute alkoi yleistyä varsinkin nuorilla miehillä, joiden naisystävät ja naisystäväkandidaatit olivat alttiimpia lähtemään kuin keski-ikäiset perheelliset. Jotkut anoivat ulkomailta jopa poliittista turvapaikkaa, mihin niitä maita hallitsevat setämiehet reagoivat tyyliin ”äsh, ei siellä mitään naisia vainota, minulla asuu Suomessa kumminkaima ja hänen mukaansa kaikki on oolrait”. Niinpä epäonniset turvapaikanhakijat lähetettiin tylysti takaisin kotimaahansa. Suomeen palattuaan he joutuivat vankilaan, sillä lööppimedian mielestä mikään ei ollut häpeällisempää kuin suomalainen hakemassa turvapaikkaa ulkomailta ja tämä oli isänmaallisuussyistä rangaistava teko, mihin poliittiset päättäjät myötäreagoivat löperyyttään, muka kuvitellen, että tämä on kansan syvien rivien tahto.

Oikeasti kansan syviä rivejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minkäänsuuntainen vouhkaaminen. Ihmisten enemmistö olisi vain halunnut elää, tehdä töitä, käydä kauppaa, tavata toisia ihmisiä, syödä, juoda ja naida niin kuin ennenkin. Se vain ei monessa tapauksessa ollut enää mahdollista. Naisten oman rahan ja itsenäisen shoppailun kadotessa markkinoilta meni hirvittävä määrä yrityksiä konkurssiin, kauppaketjut kutistuivat ja moni ylikansallinen firma vetäytyi koko maasta toiminnan täällä käännyttyä jyrkästi tappiolliseksi. Yrityksille vaadittiin supistuneesta valtionkassasta näennäisen perustellusti lisää tukia, minkä korvaukseksi julkisen sosiaali-, terveys- ja kulttuurialan budjetit nollattiin. Kuolleisuus kasvoi äkisti ja kulkutauteja rupesi putkahtelemaan. Vuoden sisällä vallitsi pahempi lama kuin multaisella 1990-luvulla olisi voitu edes kuvitella. Suomea pilkattiin Euroopan Pohjois-Koreaksi, mihin osansa antoivat median ruokkimat kuninkaallisen kultin rakentaminen presidentti Hauli Kliinistön ympärille ja militantti ilmapiiri, jonka vallitessa neljänteen Tuntematon-filmatisointiin sijoitettiin kaikkien aikojen suurin elokuvabudjetti.

Tietysti media syytti lamasta naisia, kuinkas muuten. Lanseerattiin jopa kampanja ”naiset shoppailemaan”, joka oli alusta lähtien tuhoon tuomittu, sillä poliisi ja vartijat eivät tykänneet ilman miestä näyttäytyvistä naisista, miehiä ei innostanut naisellinen shoppailu, naisilla ei ollut rahaa – naisten työttömyys oli kivunnut yli 50 prosenttiin – eivätkä he lämmenneet koko kampanjalle, aatteellisista syistä. Koko homma kääntyi itseään vastaan, kun joukko feministejä käynnisti kampanjan ”nainen, älä osta mitään” ja sen tueksi joukko nuoria miehiä käynnisti oman kampanjansa ”mies, älä osta mitään”. Niinpä talous romuttui entisestään. Jatkoromahduksesta syytettiin naisia ja turmeltunutta nuorisoa. Suomi oli liukunut setien hirmuvaltaan.

Marraskuussa maahan julistettiin hätätila, ja kuninkaallinen presidentti Hauli Kliinistö runnasi hätätilahallituksen, joka koostui demokraattisten toimijoiden (kansanedustajien, eduskuntapuolueen jäsenten) sijaan virkamiehistä. Hätätilahallitus lakkautti kaikki sosiaaliset tukitoimet, julkiset sairaalat, pakkomyi valtion tai kuntien osittain omistamat vuokra-asunnot ja joukkoliikenteen ulkomaisille sijoittajille pilkkahinnalla, ja kaikki näin syntyneet säästöt sijoitettiin poliisiin ja armeijaan sekä yritystukiin. Yritystukia ei tietenkään kohdistettu kotimaisiin pieniin tai keskisuuriin yrityksiin, vaan ne jaeltiin ylikansallisille firmoille, jotka kiittivät kauniisti supistaen tai lakkauttaen toimintojaan niin kuin ennenkin. Seuraavaksi hätätilahallitus peruutti kevään eduskuntavaalit. Kansainvälinen yhteisö noteerasi, ettei Suomi enää ollut millään mittarilla demokraattinen maa, mutta voi-voi, asialle ei oikein mahtanut mitään. Väestön pako Suomesta yltyi, ja kesään mennessä maasta oli muuttanut yli miljoona ihmistä, joista osapuilleen 80 prosenttia oli naisia. Kesällä kansainvaellus pois auvoisesta synnyinmaasta kiihtyi niin dramaattisiin mittoihin, että hätätilahallitus päätti pistää rajat kiinni omilta kansalaisiltaan.

Silloin tapahtui jotain, mitä vuosikymmeniä maailman stabiileimmaksi maaksi nimitetyssä Suomessa ei ollut kukaan ennustanut. Kansan enemmistö oivalsi lopultakin olevansa enemmistö, ryhtyi yleislakkoon, kieltäytyi alistumasta hätätilahallituksen ja muiden vallakkaiden setien hirmuvaltaan tai tekemästä näiden kanssa mitään yhteistyötä, ja kumosi verettömästi vallan lokakuussa. Naiset olivat kaivanneet oikeuksia, miehet naisia, ulkomaille häipyneet synnyinmaataan ja kaikki, pientä setämiesjoukkoa lukuun ottamatta, ihan tavallista elämää.

Kaikkeen tähän ajauduttiin sen myötä, että Jonne Kumatsu, parikymppinen työtön laitakaupunkilainen, oli sanonut koiralle ”moi”.

Tarinahenkilö

(Taas kilpailukirjoitus. Vaikka kilpailussa palkittujen nimiä ei ole tekstin lisäämishetkellä vielä ilmoitettu, on ajankohta niin lähellä, että voimme julistaa kirjoitelman kohtaloksi "ei pärjännyt". Tosin en oikein uskonutkaan tämän pärjäävän. Eiköhän Pirkanmaan kirjoituskilpailussa menestyäkseen pitäisi osata ja haluta kirjoittaa "oikeasti hyvää kirjallisuutta".)

Oli kerran eräs henkilö nimeltä Lutzinger. Tämä Lutzinger teki kaikkea. Hän käveli, soitti pianoa, soitti tuubaa, soitti ksylofonia, soitti balalaikkaa, soitti kontrabassoa, soitti tamburiinia, soitti, soitti, aina vain soitti, mutta vielä enemmän hän käveli. Ei tietenkään voi sanoa, että Lutzinger teki kaikkea, jos hän vain käveli ja soitti erilaisia soittimia, mutta kyllä Lutzinger teki kaikenlaista muutakin. Tosiaan kaikenlaista. Tietysti Lutzinger söi, joi ja nukkui, todennäköisesti myös pissasi ja kakkasi ja mitä näitä harvemmin ääneen puhuttuja asioita nyt onkaan, ainakin hän rakasteli, sillä hänellä oli puoliso. Mutta niitä asioita me ulkopuoliset harvoin pääsemme näkemään, joten se niistä. Lutzinger luki kovasti kirjoja, ja niiden innoittamana hän myös itse kirjoitti. Runoja. Pääasiassa runoja. Lutzinger oli siis runoilija, sen lisäksi että häntä ehkä voisi tituleerata muusikoksi (ja kävelijäksi, mikäli se vielä halutaan toistaa). Mutta totuuden nimessä täytynee kertoa, että Lutzinger vietti paljon enemmän aikaa lueskellen kuin kirjoitellen. Ihmiset tapaavat mainita useammin siitä, jos joku henkilö harrastaa kirjoittamista, kuin saman henkilön lukuharrastuksesta. Tälle on luonnollisesti syynsä: lukeminen on paljon yleisempää kuin aktiivinen luova kirjoittaminen. Kaikenlaiset ihmiset lueskelevat kirjoja ja lehtiä, mutta huomattavasti harvemmat itse kirjoittavat toisille tai itselleen sitä lueskeltavaa. Lutzinger osasi tehdä sitä, ja tekikin, mutta jos hänen tekemisiään tarkastellaan kokonaisuutena, niin voi hyvinkin olla asiallisempaa mainita lukeminen ennen kirjoittamista. Tekikö Lutzinger sitten muutakin kuin käveli, soitti soittimia, luki, kirjoitti ja harjoitti normaaleja inhimillisiä toimintoja? Toki. Lutzinger nimittäin harjoitti kauppaa. Hän osteli ihmisiltä käytettyä tavaraa halvalla ja myi sitä kalliilla. Lisäksi hän kanniskeli kotiinsa kaikenlaisia löytöesineitä, mitä vain ihmiset heittelevät pois kuvitellen hyödyttömiksi, ja myi niitä toisille ihmisille tehden huomattavaa voittoa. Mutta ei Lutzinger siihen toimintoon kovin paljon aikaansa kuluttanut. Kuten on aiemmin mainittu, hän harrasti kävelemistä, aina vain hän oli iänikuisilla kävelylenkeillään, ja sieltähän se löytötavarakin tarttui mukaan, jostakin matkan varrelta, missä vain Lutzinger sattui milloinkin liikkumaan. Ei hän juuri muista puuhista rahaa saanut; joskus hän saattoi esiintyä jossakin konsertissa, soittaa pianoa, tuubaa, ksylofonia, balalaikkaa, kontrabassoa, tamburiinia tai jotakin muuta soitinta, mistä hyvästä hänelle saatettiin maksaa pieni palkkio. Joskus ei maksettu. Kaiken edellä mainitun lisäksi Lutzinger kasvatti ikkunalaudallaan basilikaa, iisoppia, sitruunamelissaa ja muita yrttikasveja sekä useita erilaisia chililaatuja. Lutzinger myös joogasi, meditoi, maalasi silloin tällöin tauluja, poltti suitsukkeita, poltti sikareita, lämmitteli puusaunaa, harrasti puukäsitöitä, opetti eräälle lapselle fysiikan alkeita, kävi jumpassa ja katseli televisiota, jossa hänen lempiohjelmiaan olivat brittiläiset murhamysteerit. Mutta paljon näitä asioita enemmän Lutzinger käveli.

Lutzingerin naapurissa asui Herkko. Hän ei harrastanut kaikkea mahdollista kuten naapurinsa, vaan lähinnä kahta asiaa: virkkasi ja irkkasi. Herkko kulutti leijonanosan elämästään virkaten pipoja ja pannulappuja (niitä hän ei koskaan myynyt, vaan antoi ilmaiseksi läheisilleen, jotka olivat salaa jo täysin kyllästyneitä asiaan) sekä keskustellen tuntemattomien kanssa IRC-kanavilla. Kukaan Herkon ystävä (niitäkin hänellä oli) ei enää irkannut, onhan nykyaikana olemassa kaikenlaista Facebookia, Twitteriä, Instagramia ynnä muuta ja nämä Herkon ystävät eivät olleet niin oikkuja, etteivät haluaisi seurata aikaansa. Herkko ei ollut koskaan edes harkinnut rekisteröitymistä mihinkään nykyaikaiseen sosiaaliseen mediaan. Hänelle oli olemassa vain irkkaaminen. Ja virkkaaminen.

Toisella puolella Lutzingeria asui Mummu. Hänestä ei tarvitse juuri muuta sanoa. Hän oli mummu, sellainen kuin kaikki stereotyyppiset mummut ovat. Kissakin hänellä oli. Mummu oli kokeillut jopa pyyhkiä kissalla pöytää, mutta se oli jäänyt kokeiluksi, sillä kissa ei tykännyt asiasta ollenkaan ja Mummu tykkäsi kissasta. Mummu katsoi televisiota (volyymi kauhean isolla), luki lehteä, joi kahvia, kutoi joskus sukkia ja nukkui paljon, paitsi että heräsi kolmesta tähän saakka mainitusta henkilöstä aikaisimmin aamulla niin kuin mummuilla on usein tapana.

Kun edellä on puhuttu kolmesta tähän saakka mainitusta henkilöstä, se näyttää vihjaavan siitä, että tarina kertoisi jatkossa useammastakin henkilöstä kuin näistä kolmesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tässä tarinassa on ainoastaan kolme henkilöhahmoa. Kaiken lisäksi heistä yksi eli Mummu ei esiinny tarinassa kuin ohikiitävän hetken. Niinpä tarina kertoo pääasiassa kahdesta henkilöstä – Lutzingerista ja Herkosta. Heistä Herkko esiintyy tässä tarinassa vähemmän aikaa kuin Lutzinger. Tämä tarina kertoo ensisijaisesti Lutzingerista.

Eräänä päivänä Lutzinger heräsi aamulla melko aikaisin. Naapurin Mummu oli tietysti jo käynyt sitä ennen hakemassa postin, mutta Herkko oli yhä syvässä unessa (ja tulisi olemaankin vielä neljän tunnin ajan). Lutzinger nousi ylös vuoteesta, työnsi jalkansa tohveleihin – tai laittoi tohvelit jalkaansa, kummin vain lukijan on se helpompi hahmottaa – ja käveli keittiöön keittelemään teetä. Tosin siinä välillä hän poikkesi vessaan, mutta niistä asioista harvoin puhutaan ääneen, joten eipäs puhuta sen enempää nytkään. Lutzinger joi teensä ja söi paahtoleipänsä, jotka hän oli sitä ennen paahtanut leivänpaahtimessa. Samalla Lutzinger luki päivän lehden, joka ei ollut Helsingin Sanomat. (Tässä yhteydessä ei liene väliksi paljastaa, mikä Lutzingerin aamuteepöydässä lukema lehti oli. Se jääköön tarinan kertojan ja itsensä Lutzingerin väliseksi salaisuudeksi. Tarinan täytyy herättää mielenkiintoa niin kutsuttuja rivinvälejä kohtaan, ja tässä tarinassa se mielenkiinnon herättäminen tapahtuu nyt.) Aamuteepöydästä noustuaan Lutzinger tietysti sonnustautui ulkokamppeisiinsa ja lähti kävelylle. Aamulenkillä oli pituutta yhteensä kahdeksan kilometriä ja 749 metriä, ja sen kävelemiseen Lutzinger käytti puolisentoista tuntia. Nopeamminkin hän olisi voinut kävellä, ellei hän olisi noin puolimatkassa äkännyt ojasta pyöränromua, joka mitä ilmeisimmin ei ollut siinä paikassa vielä kolme päivää sitten, jolloin Lutzinger oli viimeksi kävellyt aamulenkkinsä tätä reittiä. Muilla kävelylenkeillään hän ei ollut osunut tälle tienpätkälle viikkokausiin. Joka tapauksessa Lutzinger raahasi pyöränromun kotiinsa, tarkemmin sanoen autotalliinsa, missä Lutzinger säilytti hänen mielestään myymisen arvoista esineistöä. Autokin siellä oli, vaikka Lutzinger ei useimmiten ajanut sillä. Aina joskus hän kyllä ajoi. Niinpä voidaan lisätä ensimmäisen kappaleen sisältöön, että Lutzinger myös ajoi autoa; toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse lisätä, koska Lutzinger useimmiten ei ajanut. Pyöränromun autotalliin jätettyään Lutzinger meni sisään varsinaiseen asuinhuoneistoonsa, riisui ulkovaatteensa, hengähti hetkisen sohvalla, sitten nousi, käveli pianon ääreen ja alkoi soittaa lempikappalettaan The Long and Winding Road. Kyllä Lutzinger muutakin soitti, muiden muassa hieman Frédéric Chopinia sekä Gazebon kappaletta I Like Chopin. (Tästä voimme jo päätellä, että Lutzinger tykkäsi Chopinista, mutta vähintään yhtä paljon hän piti Paul McCartneystä. Joskin osa McCartneyn tuotannosta ei Lutzingeria miellyttänyt, sillä se oli liian rockia ja Lutzinger ei pitänyt rockmusiikista, jonka hän mielessään yhdisti elämäntapaan, jota hän ei ollut koskaan halunnut noudattaa.) Soittopuuhien jälkeen Lutzinger meni verstashuoneeseensa nikkaroimaan jotakin puuesinettä, josta hän ei itsekään oikein tiennyt, mikä se on tai mikä siitä tulee. Kun tätä nikkarointia oli jatkunut suurin piirtein puoli tuntia, Lutzinger meditoi, kunnes tunsi itsensä nälkäiseksi ja suuntasi keittiöön, jossa häntä odotti chilillä ja yrteillä maustettu pastaruoka. Tietysti tarina voisi mainita, että ruuan oli laittanut Lutzingerin puoliso, mutta koska tämä tarina ei kerro Lutzingerin puolisosta, se ei mainitse, kuka ruuan oli laittanut. Olettakaamme siis, että chilillä ja yrteillä maustettu pastaruoka vain ilmestyi lautasella Lutzingerin eteen, kun hän itse oli ilmestynyt verstashuoneesta keittiöön.

Tähän päättyy kertomus siitä, kuinka Lutzinger käytti aamu- ja keskipäivänsä.

Herkko ei ollut tässä vaiheessa tehnyt vielä yhtään mitään. Ei virkannut eikä irkannut. Mutta kun Lutzinger istui maiskuttelemassa pasta-ateriaansa (Lutzinger tosiaan maiskutti – mitäpä hän ei olisi tehnyt), Herkko näki sen omasta asunnostaan avatessaan ikkunaverhoja. Oli näet syksy ja sen verran hämärä päivä, että Lutzinger näki parhaaksi pitää keittiössään valoja päällä, ja kun ikkunaverhot olivat auki, sen ansiosta ulkoapäin näki erittäin hyvin, mitä keittiössä tapahtui. Tosin keittiön ikkuna ei avautunut kadulle päin, eikä edes metsään, jossa aina silloin tällöin liikuskeli koiria ja niiden ulkoiluttajia (joista ei sen enempää, sillä tämä tarina ei kerro niistä tai heistä), vaan ainoastaan kohti Herkon parakkia. Näin ollen kukaan muu kuin Herkko ei voinut nähdä Lutzingerin ikkunan läpi hänen keittiöönsä – ei edes Herkon puoliso, sillä Herkolla ei ollut puolisoa. Mutta Herkko sen näki. Tosin asialla ei ollut Herkolle mitään väliä (eikä Lutzingerille, sillä hänen elämässään oli niin paljon muutakin sisältöä kuin ajatus Herkosta), sillä kun hän oli nauttinut aamukaakaonsa, hän rupesi taas irkkaamaan ja virkkaamaan, sillä hän ei kerta kaikkiaan tehnyt yleensä juuri mitään muuta.

Kello kolmen aikoihin Herkon päähän kuitenkin juolahti, että posti oli saattanut tulla, itse asiassa se oli saattanut tulla edellisenäkin päivänä, ja sitä edellisenä – hänellä ei ollut käsitystä, kuinka moneen päivään hän ei ollut hakenut postia. Kaupassa Herkko oli käväissyt parina päivänä tällä viikolla, mutta tänään siihen ei ollut tarvetta, sillä hänellä oli yllin kyllin kasvissosekeittoa jääkaapissa eikä Herkko ylipäätään syönyt kovin paljon, sillä virkkaaminen ja irkkaaminen eivät ole mitenkään energiaa vieviä puuhia. Lihaksia ne kyllä jumittivat pahoin, ja sen tähden Herkon oli joskus miltei pakko jumpata ja jumppaaminen sitten jo veikin energiaa jonkin verran. Kovin usein hän ei vaivautunut jumppaamaan. Posti oli kuitenkin syytä hakea. Herkon, Lutzingerin ja Mummun postilaatikot olivat rivissä kadun vastakkaisella puolella. Niinpä Herkko joutui ylittämään kadun päästäkseen postilaatikolle. Kiintoisana yhteensattumana Lutzinger oli valinnut juuri sen hetken lähteäkseen iltapäiväkävelylle, ja kun hän kaarsi pihastaan kadulle, sattui kolari. Herkko ei juuri ymmärtänyt katsoa eteensä, mutta syystä tai toisesta (mikä jää arvoitukseksi) olivat Lutzingerin ajatukset myös sillä hetkellä jossakin muualla ja niinpä naapurusten vartalot tömähtivät vastakkain.
”Oho. Hei”, sanoi Herkko Lutzingerille.
”Hei”, sanoi Lutzinger Herkolle.
”Anteeksi”, Herkko jatkoi.
”Anteeksi minunkin puolestani”, lausahti Lutzinger ystävällisesti.

Mummu sattui (vielä lisää sattumia!) katselemaan juuri sillä hetkellä kadulle ikkunastaan ja totesi ihmeissään puoliääneen, että nyt nuo naapurit lopultakin puhuvat toisilleen.
”Mäy”, kommentoi Mummun kissa.

Lutzingeria ei kuitenkaan erityisemmin kiinnostanut ryhtyä puhumaan Herkon kanssa sen syvällisempiä, sillä hänen käsityksensä mukaan naapuri lähinnä virkkasi ja irkkasi. Itse Lutzinger ei sen enempää virkannut kuin irkannut. Niinpä nyt löydämme kaksi asiaa, joita Lutzinger ei tehnyt, ja epämiellyttävänä sattumana (taas!) juuri niitä hänen naapurinsa melkein yksinomaan teki. Sen sijaan Lutzinger oli aterian ja iltapäiväkävelyn välillä lukenut kirjaa ja kirjoittanut pari riviä runoakin, soitellut hetkisen balalaikkaa (ehkä sen innoittamana, että hänen lukemansa kirja oli venäläinen) ja sivumennen sanoen käynyt jälleen vessassa, muttei siitä sen enempää. Iltapäivälenkin, jolla oli pituutta 9,62 kilometriä, varrelta Lutzingerin mukaan tarttui reppu, jonka joku oli jostakin syystä jättänyt puun oksaan. Sen hän ehkä voisi myydä ja tienata siitä hyvästä rahaa. Lutzingerin elämä oli täynnä tekemistä, jota hän itse piti mielekkäänä, tai sitten ei pitänyt, mutta joka tapauksessa hän käytti siihen tekemiseen paljon aikaa ja energiaa. Herkon elämä oli täynnä vain virkkaamista ja irkkaamista, juuri niin kuin Lutzinger arveli asian olevan, jos ylipäätään ajatteli Herkkoa ollenkaan.

Illemmalla Lutzinger sai parin puhelinsoiton avulla myydyksi sekä repun että pyöränromun. Tosin pyöränromu ei ollut sama, jonka hän oli aiemmin tänään löytänyt, vaan se oli lojunut hänen autotallissaan jo pidemmän aikaa. Pyöränromun osti henkilö nimeltä Justus. (ÄHÄÄ! Nyt paljastuu, että kertoja on johtanut lukijansa pahasti harhaan. Tässä tarinassa on kuin onkin vielä neljäs henkilöhahmo!) Hän oli seurannut etäältä Lützingerin tekemisiä jo pidemmän aikaa ja ihaili häntä niin paljon, että vaikka hän ei oikeasti tehnyt pyöränromulla yhtään mitään, hän saattoi ostaa sen ja maksaa siitä vieläpä hyvän hinnan, koska myyjä oli Lytzinger. Keneltäkään muulta kuin Lötzingeriltä hän ei olisi ostanut pyöränromua. Justus piti kerta kaikkiaan maailmankaikkeuden cooleimpana juttuna sitä, että Lätzinger oikeasti keräsi lähes käyttökelvottomia esineitä lähimaastosta ja tienasi niiden eteenpäin myymisellä elantonsa. Niinpä tänä iltana pyöränromusta tehtiin molempia osapuolia ilahduttaneet kaupat. Sitä tarina ei valitettavasti kerro, kenelle Lqtzinger myi repun. Tarina kertoo yhdestä ja toisesta, siitä ja tästä, Herkosta ja Mummusta, Justuksesta ja salaa hivenen L:n puolisostakin, joka ihan oikeasti valmisti keittiön ruokapöytään ilmestyneen chilillä ja yrteillä maustetun pastaruuan. Mutta ennen kaikkea tämä tarina kertoo
Lut
  zin
  ger
  ist
                    a,
tuosta ihmeellisestä veijarista ja koijarista, josta tarinaa riittäisi vaikka neljän ja puolen rivinvälin verran, häntä ja hänen tekemisiään saattoivat naapurit vain hämmästellä, jos välittivät, mutta mikseivät olisi välittäneet. Sen kaiken arvoinen oli tämä Herkon ja Mummun yhteinen naapuri, Justuksen ihailun kohde, oman puolisonsa oma puoliso, henkilö nimeltä Lutzinger, Lutzinger, Lutzinger Lutzinger Lutzinger, Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger, LUTZINGER, LUTZINGER, Lllluuuuuutttzzzzzzzziiiiinnnngggeeeerrrrr!!!!!! Lutsinger Luzzinger ja vielä kerran Lutzinger

Superagentti siekailee jälleen

(Teksti on kirjoitettu syksyllä 2010 Hervannan ja Kaukajärven kirjoituskilpailua varten. Kilpailuraati arvosti sitä jälleen jämäpalkinnon verran. Lyhyistä keskusteluista raatilaisten kanssa jäi vaikutelma, ettei kukaan oikeasti edes yrittänyt ymmärtää sitä. Tämäkin kirjoitelma on ollut netissä luettavissa.)

I

Kello rupesi piipittämään kalpeaihoisen, jotensakin karunnäköisen nuorenpuoleisen miehenrähjän ranteessa. Mitä nyt, mies tuumi. Eihän hän ollut edes nukkumassa! Mutta hetkinen! Kyseessä ei ollut herätysääni. Tämä korvia ja saman tien hermojakin raastava (miekkonen käsitti, että aistinelimet ja hermoradat ovat toisiinsa yhteydessä) piipitys oli oleellisesti erilainen kuin se terävän rauhallinen äänimerkki, johon hän joka aamu heräsi unesta, joka luultavasti muuten olisi jatkunut sikeänä kohti ikuisuutta. Tämän oli pakko tarkoittaa, että valtakunta tarvitsi Sorto Muuraista. Nyt!

Uudenaikaisen virtaviivainen Tunturi-merkkinen polkupyörä kiidätti tuossa tuokiossa Muuraista kohti salamyhkäisen, tuntemattoman, monien mielestä pelottavan Salaisen Gestapoliisin päämajaa. Taivaalta löpsähteli katuun räntää kuin sateenjumalattaren mällisylkeä, mutta peloton, ruokkoamaton agentti ei siitä piitannut. Kaikista säistä hän kavahti ainoastaan jäätävää vesisadetta ja sitäkin ainoastaan siksi, että kerran huimapäisessä menneisyydessään juuri epäilyttävän tyypin jäljille päässyt Muurainen oli liukastunut, lennähtänyt päistikkaa jäätyvän veden liippaamaan katuun, kadottanut epäilyksenalaisen ja kaiken kukkuraksi rikkonut silmärillinsä.

Jälleen vain muutaman hetken kuluttua agentti Sorto Muurainen istui Salaisen Gestapoliisin kunnioitetun Päällikön huoneessa valmiina vastaanottamaan uuden tehtäväkäskyn. Nämä hetket olivat aina yhtä hirvittäviä, täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä (tai sitten kyse oli tahmasta, jota tipuskeli katosta Muuraisen näpeille muistona aamupäivällä tapahtuneesta kemiallisesta reaktiosta ex-noviisi Nysä Näynpään leikittyä jaksolliseen järjestelmään kuulumattomilla alkuaineilla). Veisikö uusi tehtävä lopultakin agentilta hänen niin monta kertaa alttiiksi asettamansa hengen?

"Mene Suttulan baariin", lausui Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist. "Sieltä löydät tasan iltakymmeneltä mehukeisari Matti von Korhosen. On syytä epäillä, että hänen riikintaalerinsa ovat peräisin ihan muualta kuin mehunmyynnistä. Tehtävänä on urkkia totuus ilmi. Mars matkaan! Muista myös Venus!"

Agentti Sorto Muurainen teki kunniaa, nousi ja poistui toteuttamaan dramaattista tehtävää.


II

Kellarikerroksessa, piilossa koko muulta maailmalta, sijaitsi Salaisen Gestapoliisin kaikkein pyhin – pimeä kokoushuone. Sinne ei ollut avaimia edes muutoin niin kunnioitetulla Päälliköllä. Pimeään kokoushuoneeseen oli pääsy ainoastaan Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston jäsenillä. Tänä iltana huoneen kynttilä oli sytytetty. Se tarkoitti salakielellä, että vanhimpien neuvosto kokoontui kiihkeään hätäistuntoon.

"On syytä epäillä", aloitti 79-vuotiaan Pekka Mauserin mylvivä ääni, "että muuan poliisiyksikkömme nuorista, vielä epäkypsistä kyvyistä on sortunut al-qaidalle tielle. Sellaista me vanhimmat emme tietenkään mukisematta katsele. Lavea tie on aina ollut lännen tie. Ajatelkaa kasinoita, jotka antoivat nimen pyhälle kasinotaloudelle ja auttoivat luomaan kuolemattoman kasinopelin käsitteen. Ajatelkaa konjakkia ja tryffeleitä. Kauan eläköön maalliset nautinnot. L niin kuin länsi! L niin kuin lavea tie!"
"Äl äl äl! Länsi länsi länsi!" huusi ekstaattinen vanhuskuoro.
"Tommi Läntinen on idolimme!" julisti yksi läsnäolijoista kuin transsissa.
"Tee tee tee! Tommi Tommi Tommi!" neuvoston jäsenet pauhasivat.
"Go west, young man!" karjahti pöydän päässä muuan mies.
"Gou weeest, laif is piisful teör!" veisasivat toiset vanhimmat ympärillä.
"Oi, ihanaa!" kiekaisi eräs alle seitsenkymppinen noviisi. "Minä arvasin, että täällä on muitakin homoja!"
"Öh", Pekka Mauser öhkäisi vaivautuneena, "luonnollisesti seksuaalinen tasa-arvo on yksi läntisen sivilisaation näyttävimmistä saavutuksista, mutta... öh, mukiloikaa tuo saamarin hintti kylmäksi ja heti!"

Kun miehimys oli laitettu pimeän kokoushuoneen komeroon kieltään riiputtamaan, Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston jäsenet kerääntyivät uudelleen kynttiläpöydän ympärille. Odotettavissa oli suupielet kangistava paljastus: kuka oli se kurja nuori (vielä epäkypsä) kyky, joka oli lipsahtanut al-qaidalle tielle?
"Tämä voi olla järkytys joillekuille teistä", johdatteli Pekka Mauser. "Mutta totuus on totuus, ja totuutta on katsottava silmiin." Nuoremmat noviisit yrittivät katsoa Mauseria silmiin nähdäkseen, ketä Mauser katsoi silmiin näin sanoessaan.
"Vain minä ja Pekka tiedämme, kenestä on kysymys", lisäsi 84-vuotias Arwid Salkkunen. Lausumassa ei ollut mitään yllättävää, sillä Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston vaikutusvaltaisimmat jäsenet olivat erinäisten urkkimiskeinojensa ansiosta aina perillä, kuka jäsenistä tiesi mitäkin. "Saamiemme tietojen mukaan kyseessä on... agentti Sorto Muurainen."

Pimeään kokoushuoneeseen levisi epäuskoisen ihmettelevä kuiske ja kohina. Että Sorto Muurainen, kunnioitetun Päällikön suosikki! Jotkut alkoivat jo supista epäilyjä, ettei itsellään Päällikölläkään ollut puhtaita jauhoja salkussaan...


III

Agentti Sorto Muuraisen polkupyörä kaarsi omistajansa kuljettamana pittoreskin Suttulan baarin pyörätelineen luo. Baari oli vain puoliksi täynnä, sillä oli maanantai. Muurainen tuumi, että mehukeisarina mainetta niittäneen Matti von Korhosen löytäminen ja tunnistaminen olisi helppoa. Sisällä näytti luuraavan ainakin akka Parkujärvi, agentti Muuraisen naapuri kotilähiöstä. Henkilökunnan puolesta työvuorossa oli selvästikin Masirpal, assyrialainen maahanmuuttaja, jota asiakkaat onneksi kohtelivat yleensä solidaarisesti.

Kello oli neljännestä vaille kymmenen illalla. Sorto Muurainen asteli sisään Suttulan baariin. Tapansa mukaan – tämä tapa oli voimassa kaikissa baareissa – agentti tilasi tiskillä "sen tavallisen", jonka huonosti kieltä osannut Masirpal tosin käsitti tapaksiksi. Nähdessään espanjalaiset pikkupurtavat lautasella Muurainen vaati palan painikkeeksi ykköspilsneriä. Onneksi tästä ei aiheutunut huomiota herättävää episodia, olihan agentin tarpeen sulautua mahdollisimman huomaamattomana joukkoon.

Tasan kello kymmenen ilmestyi ovesta sisään tunnettu hahmo. Mehukeisari von Korhonenhan se siinä patsasteli keltaisessa vinyylihaalarissaan! Asiakkaiden keskuudessa kiersi kohahdus. Kun Matti von Korhonen oli kolmihenkisen pienoisseurueensa kanssa samppakaljat ostettuaan asettunut pyöreään pöytään baarin keskivaiheille, Sorto Muurainen päätti ottaa härkää sarvista ja lampsia suoraan mehumiehen juttusille. (Härkä on siinä mielessä osuva ilmaus, että von Korhonen muistutti todella ulkoisesti nautaeläintä ja sitkeiden huhujen mukaan vieläpä käyttäytyi sonnimaisesti. Sarvia miehellä ei kaikesta huolimatta näkynyt.)

"Itse mehukeisarikos se siinä? Iltaa, iltaa", agentti aloitti sujuvasanaisesti.
"Iltaata! Kukas miekko sinä olet?" kysyi Matti von Korhonen.
"Minä olen Sorppa vain", Sorto Muurainen vastasi käyttäen lempinimeä, jonka Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö Andero Köppelqvist oli lanseerannut erikoistehtäviä varten.
"Ja minä Masa. Sanotaanpa käsipäivää." Käteltäessä von Korhonen yllättäen kurottui kuiskaamaan Muuraisen korvaan. "Minä tiedän, millä asialla olet. Ohranan asialla."

Agentti Muurainen valahti kalpeaksi. Noin kuudella sanalla mehumies oli tylysti ilmaissut, että hän tiesi enemmän kuin ehkä kunnioitettu Päällikkökään saattoi arvata ja nyt pelattaisiin hänen säännöillään.
"Haastan sinut pelaamaan kanssamme Unoa koko loppuillan ajan", von Korhonen julisti tuomionsa pienoisseurueen muiden jäsenten tihdatessa vieressä jännittynein ilmein.

Ei auttanut muu kuin suostua tarunhohtoisen mehukeisarin Matti von Korhosen säälimättömään vaatimukseen. Korttipeli alkoi, se jatkui kauan, ja koko illan samppakalja tarjoilutti itsensä pöytään juovuttaen Muuraisen jokseenkin moraalittomasti.


IV

Agentti Sorto Muurainen oli viimeksi joskus keskiolutvallankumouksen aikoihin herännyt krapulassa. Nyt hänen suutaan kuivasi ja päätään jomotti. Eikä hän edes maannut tutussa lastulevyisessä sängyssään, vaan tähän tarkoitukseen sangen vieraalta tuntuvalla lastulevyisellä sohvallaan.

Onneksi Salaisen Gestapoliisin agenteille oli tätä hätää varten kehitelty ihmeaine. Supersporttijuoma E=mc2 palautti salamannopeasti Muuraisen elinvoimat ja sai hänet ajattelemaan niin selkeästi, että edellisillan salakähmäinen arvoitusvyyhti alkoi heti purkautua. Hän oli yrittänyt miettiä sohvalla maatessaan, olisiko Matti von Korhonen lipsauttanut jotain, mikä voisi selvittää mehukeisarin riikintaalereiden epäilyttävän lähteen. Nyt agentti oivalsi asian kristallinkirkkaasti: siinä, että mehukeisari ylipäänsä tiesi, millä asialla Sorto Muurainen oli, piili ongelman selvittämisen avain!

Jossakin oli vuoto. Eikä kyse ollut agentti Muuraisen ruumiista. Hän tosin tutki itsensä ja vaatteensa löytääkseen mahdollisen mikrofonin. Vaan ei – joku oli ehkä salakuunnellut hänen keskusteluaan kunnioitetun Päällikön Andero Köppelqvistin kanssa. Vai oliko sekään mahdollista? Poliisiyksikön hyvin koulutetut portugalilaiset mikrofoninetsijät tutkivat Köppelqvistin huoneen aamuin illoin. Aavemaisen kajastava tuikkulyhty syttyi Sorto Muuraisen pään yllä: voisiko olla, että Salaiseen Gestapoliisiin oli luikahtanut vakooja? Sehän tiesi myös... tätä agentti ei melkeinpä uskaltanut ajatella... että itse kunnioitettu Päällikkö Köppelqvist saattoi olla vaarassa juuri nyt!

Supersporttijuoma E=mc2:n voimaannuttama Muurainen sonnustautui sarka-asuunsa ja pinkaisi polkupyörineen ulos räntäsateeseen.


V

Aristo-Baari sijaitsi kaupungin arvokkaimman siirtomaatyylisen kivitalon katutasossa. Loosipöytään olivat kokoontuneet Salaisen Gestapoliisin vanhimpiin kuuluvat Arwid Salkkunen ja Pekka Mauser sekä heidän attaseansa Nygren. Ukkeleille maittoi rommilla terästetty cappuccino, jonka pinnalle oli ripoteltu sinivihreitä nonparelleja.

"Kuulin, että kala kävi eilisiltana syöttiin", Pekka Mauser aloitti 79 ikävuotensa arvokkuudella.
"Niinhän tuo taisi tehdä", tuumasi Arwid Salkkunen hiukan mutisten, sillä hän nuoli samalla vaahtoa suupielistään. "Arviot sintin epäterveestä ruokavaliosta olivat siis ilmeisen ylimitoitettuja. Mutta mitä me nyt teemme sillä keisarilla?"
"Vaikea sanoa", totesi Mauser. "Yhtäältä hän ansaitsisi yksiköltämme kunnianosoituksen pätevästä toiminnasta. Mutta toisaalta hänestä saattaa tulla yksiköllemme harmeja, ellemme pääse hänestä vikkelästi eroon. Hankala dilemma. Miten olisi, jos lähettäisimme hänet kulttuuriattaseaksi Bessarabiaan?"

Salkkusen ja attasea Nygrenin ilmeet vääntyivät surrealistiseen virneeseen.


VI

Pieni kynttilä oli sytytetty pimeässä kokoushuoneessa, Salaisen Gestapoliisin kaikkein pyhimmässä. Läsnä oli varsin poikkeuksellinen kokoonpano. Kynttiläpöydän ääreen olivat Pekka Mauserin ja muiden ikänestoreiden aavistamatta kerääntyneet poliisiyksikön vanhimpien neuvoston noviisit.

"Kysymys on pahemmasta kuin ne seniilit käsittävätkään", tuhahti noviisi, joka tunnettiin Salaisen Gestapoliisin käytävillä koodinimellä Paawo. "Käytävillä juorutaan, että agentti Sorto Muurainen oli käynyt helposti syöttiin. Niinpä on oletettavaa, että länsimaista sivilisaatiota uhkaa poliisiyksikössämme vielä häntä vahvempi voima."
"Ei kai vain...?" tajuntansa palauttanut homppelinoviisi vikisi kauhusta.
"Kyllä vain", Paawo vastasi. "Tavallisen riviagentin sijaan onkin al-qaidalle tielle erehtynyt itse kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist! Ellen erehdy, kavala Bessarabian tiedustelupalvelu on maanitellut hänet vakoojakseen."
"M-mitä voimme tehdä asialle?" änkytti toinen noviisi.
"Dorka! Tietysti mutiloimme Päällikön. Pistämme hänet silpoherneiksi poliisiyksikkömme ullakolta löytyvällä mutilaatioveitsellä."

Vanhimpien neuvoston vähemmän brutaalit noviisit katsoivat järkyttyneinä toisiaan kuultuaan Paawon lamaannuttavan julman tehtäväkäskyn.


VII

Agentti Sorto Muurainen pyyhälsi hirmuista kyytiä sisään Salaisen Gestapoliisin kunnioitetun Päällikön virkahuoneeseen. Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist tuijotti tuohtuneen arvioivasti paikalle pelmahtanutta riviagenttia, jonka sarka-asu haiskahti yhä Suttulan baarin alakulturellille atmosfäärille.

"Kuinka julkeat sännätä koputtamatta sisään konttoriini?" tivasi kunnioitettu Päällikkö.
"Olet, huh, vaarassa, puh", puuskutti Muurainen.
"Uh, kenen taholta?" Köppelqvist kuiskasi hämillään – aivan kuin kaikki langat eivät olisikaan hänen käsissään (käytännössä niitä oli vain yksi: langanpätkä, jonka hän hetki sitten oli nykäissyt villapaidastaan irti).
"Mehukeisari Matti von Korhosen ja jonkun tässä talossa", vastasi agentti Muurainen niin ikään kuiskuttaen.
"Jonkun tässä talossa?" säikähti Päällikkö ja näytti jo suorastaan hätää kärsivältä (itse asiassa hänellä olisi ollut tarve päästä pikkulaan). "Hyvänen aika, meidän on pelastettava mutilaatioveitsi poliisiyksikkömme ullakolta ja sassiin!"

Sorto Muurainen katsoi kuusitoista sekuntia kunnioitettua Päällikköään. Sitten hän pyrähti lassevirenmäiseen juoksuun.


VIII

Fiskars-merkkinen keittiöveitsi, jonka kahvassa oli reikä, roikkui reikään ujutetun surrinarun varassa Salaisen Gestapoliisin ullakkohuoneen katosta. Yhtäkkiä veitsestä oli tullut valtakunnallisen kriisin pelinappula. Sitä havitteli eri syistä yhtä aikaa kolme toimijaa, jotka kaikki lähestyivät veistä eri suunnista käsin.

Koodinimellä Paawo tunnettu poliisiyksikön vanhimpien neuvoston lahjomaton noviisi nousi ullakolle suoraan pimeästä kokoushuoneesta talon salattuja takaportaita pitkin. Samaan aikaan etuportaita ylös pinkoi agentti Sorto Muurainen. Hissillä puolestaan lähestyi ullakkoa mehukeisari Matti von Korhonen, jolle Pekka Mauser oli heikkona hetkenään salaa kunnioitetulta Päälliköltä myöntänyt oman avaimen.

Ullakkokerrokseen ennätettyään Sorto Muurainen näki ällistyksekseen edessään kellertävän selän, joka oli ilmiselvästi juuri putkahtanut poliisiyksikön hissistä. Kuka oli tuon salaperäisen selän omistaja? Samalla hetkellä, kun Muuraisen oivalluskyky ratkaisi oikean vastauksen, niin häntä kuin edessä tönöttänyttä yhdistettyä selkä- ja mehumiestä odotti uusi yllätys. Ullakkotilan toisessa päässä seisoi kasvot tulijoihin päin julmurimainen Paawo – tismalleen yhtä etäällä mutilaatioveitsestä kuin Matti von Korhonen ja hänen rinnalleen noussut agentti Muurainen.

Jännitys oli tiivistymässä huippuunsa. Siitä, kuka uskalsi tehdä seuraavan liikun, saattoi riippua valtakunnan tulevaisuus!


IX

Mistään mitään tietämättömät Salaisen Gestapoliisin vanhimmat Arwid Salkkunen ja Pekka Mauser sekä heidän attaseansa Nygren istuivat yhä Aristo-Baarissa tyynen rauhallisina. Cappuccinolla terästetty rommi maistui, ja asiat hoituivat puhelimitse ilman että kolmikon tarvitsi edes liikutella koipiaan – jos olivat hoituakseen.

"Se mokoma mehukonsuli ei vastaa vieläkään puhelimeen", Pekka Mauser tuhisi pitkästyneenä. "Milläs me sitten tyydytämme Bessarabian tiedustelupalvelun pyyteet ja vaateet, ellemme hänellä?"
"Minulla on parempi idis", Arwid Salkkunen – ikänestoreista vanhempi ja kenties myös viisaampi – lausahti juoduista juomista tuntuvasti lupsakoiduttuaan. "Lähdetään sinne itse."
"Mitä sinä sanot?" hiiltyi Mauser.
"No ajattelepa nyt, Pekkis kuoma. Bessarabiassa ei varmasti sada räntää. Meidän riikintaalerimme on siellä kovaa valuuttaa. Olemme parempia kulttuuriattaseoita kuin Matti von Korhonen. Lisäksi luulen, että se mehukorpraali on parasta aikaa väärinkäyttämässä poliisiyksikkömme avainta, ja meidän hieman ongelmallinen osuutemme tulee ilmi millä hetkellä hyvänsä."

Pekka Mauser valahti kalvakaksi, mutta attasea Nygren näytti tyytyväiseltä. Hänen elintasonsa nousisi monta luokkaa. Pian Nygren voisi kotoisen petrolikamiinan sijaan loikoilla vaikkapa uima-altaan ääressä.


X

Salaisen Gestapoliisin ullakkohuoneeseen kokoontunut toisiinsa keskittynyt kolmikko ei ensin huomannut, että heitä osoitettiin pyssyllä. Kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist, oli jännittänyt jousen ja osoitti nuolenpäällä vuorotellen koodinimi Paawon julmettua naamaa, mehumies von Korhosen vinyylihaalaria ja ilmeisen hämäyksen vuoksi agentti Muuraisen silmärillejä.

"En tiedä tarkkaan, mitä varten te kaikki olette sen perässä, mutta sen tiedän, että te kaikki olette mutilaatioveitsen perässä!" jyrisi lopulta Köppelqvistin ääni ullakolla kuin tuomiopäivän urkuharmonikka. "Saatte luvan selittää yksi kerrallaan!”
"Nyt taidan ymmärtää", Sorto Muurainen julisti mieli kirkkaana kuin Mustanmeren kesätaivas. "Mehukeisarin riikintaalerit ovat peräisin meidän poliisiyksikkömme porsaanreikäisestä budjetista. Kuka niitä on jaellut – vanhimpien neuvoston ikänestoritko? Ei ainakaan tuo meitä vastassa seisova ukonrähjä."
"Mitäh?" ällistyi Paawo. "Siinä tapauksessa seniorit ovat harhaanjohtaneet meitä kirkasotsaisia noviiseja. Meidän annettiin ymmärtää, että te – agentti Muurainen ja kunnioitettu Päällikkö Köppelqvist – saattaisitte olla vaikka bessarabialaisten vakoojia! Ja olemme kyllä ulkoistaneet sisävakoiluamme, mutta tuosta haalariukkelista en tiedä yhtään mitään."
"Minä tunnustan", mehukaiserwursti Matti von Korhonen ilmoitti luhistuneena kuin Jerikon muurit. "Olen vastaanottanut rahaa Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvostolta. Mehunmyynnillä en tienaa kuin vitosen päivässä. Olen vakoillut, urkkinut ja tiedustellut kuin mikäkin James Pondi. Rahan lisäksi minulle lupailtiin kulttuurilomaa Bessarabiassa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään. Niinpä päätin juuri lähteä sinne itse postiautolla ja ottaa muistona mukaan poliisiyksikkönne virallisen mutilaatioveitsen, jolla voisin kuoria määränpäässä viikunoita. Mutta nythän minä varmasti joudunkin vankilaan."
"Tuskinpa", Köppelqvist naurahti. “Sinulta otetaan vain rahat, avain ja veitsi pois ja pyydetään vaikenemaan. Tätä upouutta käytäntöä kutsumme ehdonalaiseksi vankeudeksi. Käytännössä sinusta tulee siis ihan tavallista köyhälistöä niin kauan kuin käyttäydyt kiltisti."
"Akka Parkujärvi voi tarjota sinulle vispipuuroa Suttulan baarissa", vinkkasi agentti Muurainen.

Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist ja hänen alaisensa Sorto Muurainen katsahtivat toisiaan luottavaisina. Kähmijöiden peli oli pelattu ja valtakunta pelastettu.

THE END

Nöykö Näksön monttubileet

(Teksti on kirjoitettu syksyllä 2008 Hervannan ja Kaukajärven kirjoituskilpailua varten. Kilpailuraati arvosti sitä jämäpalkinnon verran. Kirjoitelma on ollut luettavissa myös netissä. Mainittakoon muuten, että Arto Paasilinnalta ilmestyi vuonna 2009 romaani nimeltä Elävänä omissa hautajaisissa. Mistähän lienee saanut idean? :D)

Taivaan ilmalaiva toi ensimmäiset juhlavieraat kappelin luo. Eedvard Kähmykäinen seuralaisineen laskeutui paikalle suoraan yläilmoista. Hänen hiuksensa olivat pörhöllään, sillä korkealla tuulee aina. Eedvard, vanha työnjohtaja, ei tietysti ollut mokomasta moksiskaan. Myös hänen seuralaisensa Lyydi oli vain ihastuksissaan ilmamatkasta – olihan hän saanut ihmetellä tulitikkulaatikon kokoisia taloja, kukkakärpäsen kokoisia autoja ja tuntosarvien lailla maisemasta kohoavia radiomastoja. Ne välittivät uutisia niin pikku taskuradioihin kuin majesteettisiin suuriin hifi-vastaanottimiin. Ja uutisten lomassa kuulijoille välittyivät myös taivaalliset hitit, Belafontet ynnä Belaborikset. Lyydistä tuntui radiomastoa katsellessaan kuin se olisi laulanut Frank Ifieldin äänellä: "I've got a feeling called the bluu-uu-uu-ues..."

Rinnettä ajoi ylös limusiinitaksi, josta astui raikkaaseen ulkoilmaan seuraava juhlavieras. Hän oli neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga. Viluinen neiti alkoi heti aivastella kuin kissa; niin tapahtui aina, kun hän nousi autokyydistä. Kaulaansa hän oli kietaissut lemmikkioravan, joka tunsi nimen Pikseli. Eedvardin ja Lyydin katsellessa ja oletettavasti hiukan ihmetellessäkin Jenny-Sofie pinkaisi viereiseen mäntymetsikköön keräämään käpyjä, joita Pikseli saattoi pitkästymättä jyrsiä juhlien aikana. Joskus joku veti herneen nenäänsä saatuaan käpysuomun poskeensa. No, sellaistahan sattui.

Oikopolkua pyöräili paikalle vennamolainen kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Häntä ei oikeastaan ollut kutsuttu juhliin, mutta silti kaikki tiesivät hänen tulevan eivätkä jaksaneet pistää asiaa pahakseen. Maailmassa tapahtui kauheampiakin asioita, kuten Vietnamin ja Vuoristo-Karabahin sodat. Todennäköisesti Löyhi oli kytännyt hopeapajun takana ja päättänyt astua näyttämölle optimaalisella hetkellä: ensimmäinen tulija ei saanut olla, vaan ei joukon jatkonakaan. Luonnollisesti tällainen laskelmoiva sosiaalinen käytös oli tragikoomista, mutta niin yksiselitteisen löyhimäistä, että se oli pakko sulattaa jos asusteli tässä pitäjässä.

Smörströmin sisarukset tulivat käsikynkässä kävellen. He olivat siitä kummallinen parivaljakko, että Esko näytti kauempaa erehdyttävästi naiselta ja Mirjami vastaavasti ihan mieheltä. Kylällä liikkui heistä juoruja, jotka väittivät Eskon ja Mirjamin olevan eri vanhempien yhdessä kasvatettuja lapsia ja elävän aviollisen kaltaisessa suhteessa. Totuuden asiasta tiesivät vain Smörströmit itse – sekä Luoja, mikäli sellainen oli olemassa.

Suntio Sever Esikoinen tuli avaamaan kappelin oven. Tähän saakka paikalle ehtineet juhlavieraat alkoivat siirtyä raittiista ulkoilmasta keskuslämmitteisiin sisätiloihin, taivaan ilmalaivalla saapuneet Eedvard ja Lyydi etunenässä. Pikseli sinkautti kävynpalasen suntion isojen silmälasien vasempaan linssiin. Samaan aikaan pihaan kurvasi kylän paha tyttö Hannah d'Acapo mopedillaan. Häntä ei moni olisi näihin kekkereihin odottanut, ellei tiennyt, että Hannah oli kemujen keskushenkilön sisarentytär. Sisar itse oli muuttanut lähetystyöntekijäksi Ambomaalle ja lähettänyt työnkuvansa mukaisesti paikalle adressin.

Myös Valpo oli paikalla. Sitä edusti kappelissa arvokkaasti harmaantunut eminenssi, jonka nimeä ei yleensä tohdittu kysyä – eikä tänäänkään. Valpon miehen erotti kömpelöstä järjestelmäkamerasta ja tunnusomaisesta punaisesta tuulipuvusta, jota hän ilmeisesti tilaisuuden luonteen väärin arvioituaan ei ollut vaihtanut soveliaampiin pikkutakkiin ja sarkahousuihin. Selässä viranomaisella oli riemunkirjava koulureppu, johon oli painettu tekstiä jollakin sivistyskielellä.

Valpon läsnäolon koki turvalliseksi viimeinen juhlavieras, joka tunnettiin tuttavallisesti nimellä Pontso. Hänet tiesivät kaikki kyläläiset; löysihän Pontson joulupäivää ja pitkääperjantaita lukuun ottamatta vuoden jokaisena päivänä huoltoaseman baarista useimmiten pesemässä lusikoita. Pontso oli jo kuusissakymmenissä, mutta hänellä ei olisi tullut mieleenkään heittäytyä eläkkeelle, saati heittää lusikkaansa nurkkaan. Leppoisa leskirouva lallatti ovesta sisään astuessaan lempisävelmäänsä Tunnetko Liisukan, mikä sai suntion ja Jenny-Sofie-neidin suivaantuneet päät kääntymään kohti hiukan jälkeenjäänyttä tulijaa.

Kaikki juhlavieraat näki omasta tarkkailupaikastaan tapahtuman keskushenkilö, pelottava Nöykö Näksö. Hänen arkkuunsa oli porattu juuri sopivasti viistoon silmänreiät. Niinpä hän saattoi koko ajan seurailla, mitä puuhasteli väki, joka oli saapunut hänen omiin hautajaisiinsa.

Pappi ilmestyi saarnaspönttöön – ihan pönttö sekaisin, kuten aina. Hän aloitti urkurin tunnollisesti kokoamasta virsilistasta piittaamatta sekavan saarnan, joka sisälsi viittauksia lukuisiin toisiinsa nähden ristiriitaisiin aiheisiin: Jeesuksen elämään, öljykriisiin, Jerry Lee Lewisiin, temppeliherroihin ja Linnén lajisystematiikkaan. Arkussa makaavan Nöykön nimeä pappi ei maininnut kertaakaan, vaan viittasi häneen epämääräisesti kädellään ja yleisnimellä "vainaa". Välillä hän kumartui saarnaspöntön taakse, minkä juhlavieraat tiesivät merkitsevän näkäräisten ottamista. Yksi kumarrus venähti hetkeä pidemmäksi, missä yhteydessä urkuri käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi soittaa mielivirttään Tule kanssani, Herra Jeesus. Se ei tosin olisi ollut vuorossa ensimmäisenä, mutta papin käytöksen myötä kaikkien pasmat olivat sekaisin eikä mokomalla ollut mitään väliä.

Jossain vaiheessa, niin ikään odotetusti, Pikseli karkasi ja alkoi tehdä kolttosiaan. Pikku otus kiipesi nopeasti käpyineen urkuparvelle ja alkoi viskellä jyrsimiään palasia juhlavieraiden päälle. Yksi niistä osui Kaspar Löyhin knalliin, mistä tuohtuneena kunnallispoliitikko alkoi syytää valikoituja solvauksia Jenny-Sofie-neidin suuntaan. Tämä kuittasi vennamolaisen närkästyksen päästämällä tekoreippaan käkätyksen ja ilmoittamalla, että "se meidän kurre on niin leikkisä". Pikseli teki olon tukalaksi myös pelottavalle Nöykö Näksölle, joka pelkäsi kuollakseen purskahtavansa äänekkääseen naurunhörötykseen. Urkuri taas ehti aloittaa Herraa hyvää kiittäkää -virren ympärikännisen papin syvennyttyä lukemaan Pravda-uutislehteä nurinpäin, kunnes totesi, että nyt sai mokoman oravan takia riittää. Suntion väkivaltaisesta vastustelusta huolimatta urkuri karkasi kappelista raittiiseen ulkoilmaan, ja sekalaisen seurakunnan virret jäivät säestystä vaille.

Kommelluksista huolimatta hautajaistilaisuus lähentyi loppuhuipennustaan. Pappi ölisi hajamielisenä iankaikkista Oi Herra, jos mä matkamies maan -virttä, johon juhlavieraat yhtyivät niin kuin osasivat. Tosin muuatta juovuksissa väliin livahtanutta Chydenius-katkelmaa ei yksikään osannut ennakoida. Pikseli oli loikannut virsitaulun päälle. Hannah d'Acapo mutusti huolimattomuuttaan purukumeja kuin karamelleja, kunnes alkoi potea ruuansulatusvaivoja. Ne tosin eivät konkretisoituneet kaikkien nuuhkailtaviksi. Pontso haaveili jo iltapäivän muistotilaisuudesta, jossa tarjoiltaisiin lindströminpihvejä sekä laivakorppuja Bearnaise-kastikkeella.

"Maashta shinä olet tullut, ja maakshi shinun pitää jälleen tuleman, kurja", tölväisi humalainen pappi ja potkaisi arkkua saaden Nöykön sisällä liikahtamaan. Sen jälkeen Eedvard Kähmykäinen lähti omin luvin viemään arkulle kukkia, sillä hän arvasi – ilmeisen oikein – ettei asiaan kehotettaisi erikseen. Muut seurasivat esimerkkiä, lukuun ottamatta Kaspar Löyhiä ja Valpon arkisen harmaata eminenssiä, joilla kukkia ei ollut. Muistosanoja lähinnä jupistiin. Pelottava Nöykö Näksö kuuli arkusta käsin – tai pikemminkin korvin – kuinka kunnioittavasti häneen suhtauduttiin.

Papin hoiperreltua kappelista ulos virtsalle suntio Sever Esikoinen otti komennon. Hän käski sen kummemmin etukäteissuunnitelmia tiedustelematta Eedvard Kähmykäisen, Pontson, Kaspar Löyhin, Hannah d'Acapon, Mirjami Smörströmin – jota hän luuli epähuomiossa Eskoksi – ja Valpon tuhkanharmaan eminenssin arkunkantoon. Nämä sitten tarttuivatkin toimeen, tosin vasta Eskon vaihdettua vaivihkaa itsensä Mirjamin paikalle. Oudon painavalta ja jotenkin elävältä tuntunut arkku nostettiin kärryyn, jonka oli työntänyt kappelin edustalle haudankaivaja Martti Artisaani. Pappi näkyi tuupertuneen sankarihaudan edustalle punaviiniputeli molemmissa käsissään.

Seuraavat kolme minuuttia kulahtivat matkalla pelottavan Nöykö Näksön haudalle. Juhlan keskushenkilö itse seurasi tapahtumia arkun silmänrei'istä haukkana ja kärppänä, sillä häntä ei huvittanut tulla haudatuksi elävältä. Hän oli siis tismalleen perillä siitä tarkasta hetkestä, jolloin kärry pysähtyi Artisaanin kaivaman montun eteen.

Kaikki yhdeksän hautajaisvierasta ja yhden orava sekä suntio ja messissä hengaillut haudankaivaja olivat seisahtuneet haudan äärelle. Ennen kuin kuusi kantajaa otti kiinni arkusta laskeakseen sen haudan pohjalle, tuli se lyhyt mutta merkittävä hetki, kun koko hautausmaa pidätti hengitystään.

Äkkiä arkun kansi lennähti auki. Pelottavan Nöykö Näksön punaisenkirjava irvinaama nousi esiin elävänä kuin kesäniityllä hirnuva humma. Vainaaksi kuviteltu mummojen ja lastenlasten kauhistus oli siinä kaikkien nähtävillä, ja sitä mukaa kuin hän työntyi ylös ja ulos arkusta, paikallaolijoiden reaktiot etenivät järkytyksestä hämmennykseen ja takaisin.

"Perkele! Eikös se muka kuollutkaan?" mutisi Eedvard Kähmykäinen. Hänen seuralaisensa Lyydi alkoi nyyhkyttää toistellen mantranomaisesti "sinä sanoit, että hän on kuollut".

"Minä luulin, että sinä tapoit Nöykön!" kiljui Esko Smörström hysteerisenä Jenny-Sofie-neidille Mirjamin myötäillessä käsipuolessa. Syytöksen kohde vastasi samalla mitalla: "Ja minä luulin, että Mirjami!" Pikseli tehosti vaikutelmaa tanssimalla epämääräistä oravanpolkkaa molempien Smörströmien ympärillä.

Kaspar Löyhi oli sännännyt hurjistuneena tilannetta jo ennestään kavahtaneen suntion kimppuun. "Mitä te kirkon pellet olette meitä huijanneet, ja kaikkia kyläläisiä, niin olette, kyllä kansa tietää", poliitikonplanttu papatti. Suntio yritti oikoa Löyhiä, että yhtä huijattu hän oli kuin kaikki muutkin, muttei saanut tätä irti revenneestä puvunrinnuksestaan.

"Huomio! Rauhoittukaa, arvoisat juhlavieraat. Tämä tapaus kuuluu nyt ilmiselvästi Staatspolizein hoidettavaksi. Otan siis tilanteen johdon." Valpon eminenssi yritti saada tilannetta asettumaan, mutta epäonnistui. Hannah d'Acapo heittäytyi poliisimiehen kaulaan parkuen: "Sano heti, kuka ei tappanut minun enoani!"

Samassa porhalsi kappelilta päin täysin suunniltaan mennyt pappi horjuen ja huutaen. "Helvetin kurtishaani! Shinä olet tehnyt jotain ilman minun lupaani!" Seurue hämmentyi pelottavaa Nöykö Näksöä myöten papin syytöksistä: ketä kummaa hän nimitti kurtisaaniksi? Pontso ehdotti itseään, mutta asia selvisi, kun Martti Artisaani lensi papin töytäisemänä suoraan haudan pohjalle. Seurakseen haudankaivaja sai papin itsensä, kun tämä ei pahassa kekkulissa kyennyt hallitsemaan tasapainoaan. Onneksi kumpikaan ei vahingoittunut fyysisesti.

Kesken näiden sekavien tapahtumien Nöykö Näksö lausui dramaattisen nimen: "Kylmä-Kalle." Sillä hetkellä kaikki käsittivät, mikä oli alun perin mennyt vikaan. Nöykö jatkoi: "Videonauha. Nimismiehellä." Ellei joku ollut vielä tähän mennessä kalvennut, niin nytpä viimeistään. "Ja minä olen nähnyt sen kaiken." Sitten irvinaama osoitti horisonttiin: "Hän on tulossa." Seurue käänsi katseensa osoitettuun suuntaan, paitsi suntio ja Löyhi, jotka tuijottivat Nöykön sormea. Kaukaa taivaanrannasta lähestyi hitaasti, mutta varmasti nimismiehen helikopteri.

Toisten jähmetyttyä paikoilleen pelottava Nöykö Näksö alkoi puhua. "Videonauhan mukaan takaovelleni tuli ensin neiti Jenny-Sofie von und zu Ynglinga oravineen, mutta jänisti. Hänen lähtönsä näki Mirjami Smörström, joka luuli edellisen kävijän tehneen työnsä, kun taas tämä näki Mirjami-neidin tulevan luullen hänen hoitavan homman." Jenny-Sofie-neiti ja Smörströmit mulkoilivat toisiaan vihaisina. Sitten Nöykö jatkoi: "Pian saapui idästä Eedvard Kähmykäinen. Hän tuppautui avoimesta ovesta sisään, kävi muka varmistamassa minun nukkuvan, raapaisi tulitikun ja sytytti kanisterin, jossa hän luuli olevan kaksitahtibensaa. Mutta siinä olikin Maizena-velliä, joten palo sammui – mitä taas Eedvard-herra ei nähnyt juostuaan jo pakoon." Lyydi alkoi sättiä seuralaistaan. Kuolleeksi luultu irvinaama jatkoi yhä: "Sen jälkeen nauhalla kuului mopedin rutkutusta. Martti Artisaani tuli ilmeisesti sisarentyttäreni kyydillä. Eedvard-herra taisi juosta heitä vastaan, sillä haudankaivaja vain käväisi sisällä ja lähti Kylmä-Kallen nähtyään sanoen ääneen, että kuollut on." Haudan pohjalta kuului tölväisy: "Siinäs kuulit, papinrenttu."

"Joten päädymme tulokseen, että..." aloitti Valpon harmaa Eminem, mutta Nöykö Näksö sieppasi häneltä puheenvuoron. "Seuraavana ilmaantui kuvaan kunnallispoliitikko Kaspar Löyhi. Sisään tunkeuduttuaan hän huomasi kanisterin, jota oli yritetty sytyttää, mutisi hajamielisenä ääneen jonkin olevan vinossa ja hakevansa Valpon avuksi. Sillä aikaa tupsahti suntiomme Sever Esikoinen kaksitahtibensoineen ja sytytti mökin lopultakin palamaan. Pontson hurraahuudot erottuivat taustalta. Mutta videokamera ei palanut, sillä se oli ulkoterassilla keraamisessa amppelissa. Sitä eivät tietenkään huomanneet Löyhi ja Valpon harmiherra, jotka hetkeä myöhemmin kävivät toteamassa työn tehdyksi ja pötkivät tyytyväisinä savottabaariin ryypiskelemään. Ja minä olin jo kauan ollut turvassa nimismiehen kellarikamarissa."

"Mutta kuka jumalauta antoi sinun päästä tuonne arkkuun?" kuului haudan pohjalta Artisaanin ihmettelevä kysymys. Punaisenkirjava irvinaama vääntyi nauruun. "Se taitaa lojua sammuneena sinun vieressäsi, vaan ei muista siitä mitään!" Silloin juhlavieraat tajusivat papin olleen yöllä niin pöhnässä, ettei hän itsekään ymmärtänyt mihin oli sekaantunut...

Taivaan helikopteri laskeutui nimismiehineen pysäköintipaikalle. Lupsakka höpönassu Nöykö Näksö oli pelastunut omista hautajaisistaan.