Prinssisatu

Tämä puoliksi ironinen, puoliksi vilpittömän romanttinen tarina on kirjoitettu prinssi- ja prinsessasatujen stereotypioita lempeästi päivittäen ystävänpäivänä 2022.

Prinssi oli jälleen ratsastusretkellä. Uljaan kimonsa selästä hän katseli sukunsa tiluksia, jotka kumpuilivat viettäen loivasti kohti etäistä järvenselkää. Yhtäällä viljeltiin kuitukasveja, toisaalla kauraa ja perunaa, kolmannessa suunnassa oli myöhemmin kesällä luvassa auringonkukkien helotus. Suoraan edessä näkyi hedelmäpuutarha, jonka takana oli kasvihuoneita.

Prinssin nimi oli Florestan. Nimi oli poimittu suvun kunniakkaasta historiasta. Prinssin esi-isä, jonka kerrottiin herättäneen tulevan vaimonsa satavuotisesta unesta, oli myös ollut nimeltään Florestan. Mutta tälle prinssille ei ollut suotu kaunista neitoa. Kyllä hänellä oli tyttöystäviä ollut, mutta he olivat vierastaneet omissa maailmoissaan elänyttä nuorukaista. Lisäksi yhden – jonka kanssa prinssi oli parhaiten tullut toimeen – oli ajanut tiehensä äiti, herttuatar ja kartanonrouva omassa ylimielisyydessään. Tämän episodin jälkeen Florestan oli karannut kahdeksi viikoksi teille tietymättömille eikä ollut palattuaan puhunut äidille viikkokausiin.

Prinssi Florestan pysähtyi, hyppäsi alas satulasta ja sitoi uljaan kimon kiinni vaahteraan. Hän tykkäsi kuljeskella hedelmätarhan ja kasvihuoneiden tienoilla. Täällä tunsi tämän vuodenajan, kesäksi taittuvan kevään, ainutlaatuisen taian. Omena- ja kirsikkapuut tekivät kukkaa, ilmassa oli perhosia ja jossain lauloivat peipot. Yhden kasvihuoneen taakse näytti livahtavan joku tilan puutarha-apulaisista. Florestanin isä – prinssi itsekin, herttua ja kartanonherra – maksoi näille vuodenaikaistyöntekijöille kohtuullista palkkaa ja entiset työntekijät palasivat usein seuraavana vuonna takaisin.

Kasvihuoneen kulmalle käveltyään prinssi seisahtui. Seinustalla oleskeli tosiaan muuan ihminen, mutta hän ei ollut kukaan Florestanin tuntemista puutarha-apulaisista. Olisiko isä palkannut hommiin jonkun uuden tytön? Prinssi ei aina pysynyt ajan tasalla. Toisaalta tyttö ei työskennellyt, vaan luki, eikä hänen lukemansa kirja selvästi ollut mikään puutarhurin opas vaan ihan tavallinen romaani. Prinssi käveli hänen luokseen, jolloin tyttökin nosti katseensa.

“Moi”, kuului tytön huulilta.

“Päivää”, prinssi vastasi muodollisemmin. “Saanen kysyä, kuka olet ja mitä teet sukuni mailla.”

“Ai mut sähän oot tietty prinssi Florestan”, tyttö sanaili konstailematta. “Vau. Jännä jutella prinssille, mut kyllä kai noi tuolla kylillä pitää sua ihan hyvännäkösenä.”

“Pidätkö sinä?” tuli Florestanin mieleen jostain syystä kysyä.

“No juu, ihan mukiinmenevä sä oot. Mut tärkeintä miehessä on se mitä on pinnan alla. Niinku naisessakin.”

“Mitä sinulla on pinnan alla?”

“Vau. Ihan jees kysymys. Vastaus on tietty että unelmia. Ihan mielettömästi unelmia. Mä elän niissä. En mä tässä maailmassa osaakaan elää. Enkä varmasti pysyis hengissä ellei ois tädin perintöä.”

“Sinähän olet Dahlmanin tyttö”, prinssi Florestan huomasi. “Olit pikkutyttönä meillä hoidossa yhden kesän! Mutta sitten sinut vietiin jonnekin muualle.”

“Jep! Ja siks mä luikinkin tänne joskus salaa. Täällä on niin nättiä ja mulla on mukavia muistoja. Mut pelkään ettei sun äitis ja isäs tykkää kun mä maleksin täällä. Sä näytät onneks ihan sietävän mua.”

Todellisuudessa prinssi Florestan enemmän kuin sieti tyttöä. Tämä oli oikeastaan kaunis, vaikkei sitä hänen kiertolaisen ilmeestään aluksi huomannut – kaikki vaatteet olivat takuuvarmasti kirpputorilta. Lisäksi prinssi tajusi kohdanneensa jonkun kaltaisensa – unelmissa eläjän. Kaiken kukkuraksi tavattuaan tytön, jota Florestan muisti kauan sitten kävelyttäneensä kartanon pihalla, hänestä tuntui kuin hänen elämänsä palapeli olisi täydentynyt puuttuvalla palasella.

Siitä päivästä lähtien prinssi ja tyttö tapailivat silloin tällöin salaa puutarhassa tai syrjäisellä hiekkarannalla. He istuivat piknikillä, puhuivat kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista, pitivät jo toisiaan hieman kädestäkin. Kumpikin tiesi, ettei tyttöä toivotettaisi tervetulleeksi kartanoon, mutta toisaalta ajan kuluessa kumpikin tiesi, ettei heitä saisi pidetyksi enää erillään. Niinpä, kun vuosi kiertyi kohti keskikesän huipennusta, alettiin suunnitella yhdessä karkaamista. Mutta kuinka se olisi mahdollista ilman yhteyden katkaisemista kuninkaalliseen sukuun ja kartanoon, jonka maat olivat yhdistäneet prinssin ja tytön?

Lopulta eräänä heinäkuun alun aamuna prinssi livisti kartanosta jo ennen kuin hänen vanhempansa heräsivät tai palvelusväki ilmestyi touhuamaan keittiöön. Hän nappasi parit voileivät ja mehupullon mukaan eväiksi ja hänelle luvatun, mutta isän yhä omistaman Aston Martinin avaimet bermudasortsiensa taskuun. Auton ajaminen tallista lähitielle kenenkään havahtumatta oli lastenleikkiä. Kyliltä, etukäteen kohtaamispaikaksi sovitulta linja-autopysäkiltä, loikkasi kyytiin prinssin uusi ystävätär, Amelie Dahlman. He ajoivat kymmeniä kilometrejä poispäin herttuan maiden läheisyydestä, mutteivät kauas avaraan maailmaan, vaan kaupunkiin. Sieltä he ostivat Amelie-neidon uuden kauniin ja näyttävän vaatekerran – jotain, mikä puki köyhänpuoleista boheemityttöä aivan yhtä hohdokkaasti kuin prinsessaa. Ostosten jälkeen prinssi jakoi eväänsä tytön kanssa ja he nautiskelivat hetkisen olostaan, ennen kuin lähtivät uskaliaasti takaisinpäin.

Kartanossa oli tietysti huomattu, ettei prinssi Florestan ollut omassa siivessään nukkumassa ja myös Aston Martin näytti hävinneen tallista. Herttua ja herttuatar mutisivat jotain nuoren miehen oikuista syödessään palvelijoiden heille tarjoilemaa ankasta, riisistä ja salaatista muodostettua ateriaa. Kun kartanon väki oli käymässä ruokalevolle, kuului pihasta autotorven toitotus.

“Päivää kotikartanoon! Saanen esitellä prinssin uuden kauniin neidon!” kuului Florestanin uhmaileva huuto jo kun ensimmäiset kasvot olivat ilmestyneet ikkunaan.

Ja neito oli kaunis. Hänellä oli yllään vaaleanpunaista mekossa, liilaa kengissä, persikkaa käsilaukussa. Hiukset oli kunnolla harjattu, silmät meikattu ja huulille, niin kuin kynsillekin, annettu kevyt, liioittelematon värisäväys. Florestan mietti esitellessään tyttöä kartanonväelle ja kartanoa tytölle, tunsivatko hänen vanhempansa uuden tulijan. Äiti, herttuatar ja kartanonrouva, näytti olevan onnensa kukkuloilla; isän, herttuan ja kartanonherran, ilme oli maltillisempi ja tietäväisempi. Välillä prinssi ja tyttö vaihtoivat salaa pieniä sarkastisia katseita.

Lopulta oli ilmoituksen aika. Prinssi Florestan, hänen neitonsa, äitinsä ja isänsä olivat kokoontuneet kartanon salonkiin.

“Niin, nyt olette tavanneet neidon, jonka kanssa haluan yrittää rakentaa yhteistä elämää. Mutta hän ei ole kuka hyvänsä. Hänelle tämä paikka on tuttu – siltä ajalta, kun hän oli pieni tyttö ja minä teini-iässä. Hän on Dahlmanin tyttö, Amelie. Ja vaikka olemme yhdessä pukeneet hänet salonkikelpoiseen asuun, hän ei osaa etikettiä.”

“Enkä halua osata”, lausui Amelie Dahlman häkellyttävän suorapuheisesti.

“Isä. Äiti. Ennen kuin tuohdutte, pyydän teitä pohtimaan esittämääni vaihtoehtoa. Kaunis neitoni ei ehkä sovi asumaan kartanossa, mutta sitä hän ei haluakaan – enkä suoraan sanoen enää minäkään. Prinssipoikanne on tuota pikaa keski-ikäinen. Ehdotan, että puutarhurin talo, jossa ei ole asuttu pian vuosikymmeneen, kunnostetaan ja se erotetaan pihoineen omaksi tontikseen. Siitä tulisi erinomainen koti kahdelle ihmiselle, jotka ikkunasta näkyvät hedelmäpuut ja kasvihuoneet eräänä toukokuun päivänä yhdistivät.”

Prinssi Florestanin äiti näytti järkyttyneeltä, mutta isä alkoi heti tyynnytellä puolisoaan ja nämä vetäytyivät omaan makuukamariinsa neuvottelemaan. Sillä aikaa Florestan vei neitonsa takapihalle heittelemään frisbeetä. Kesäaurinko paistoi, ja vaikka ratkaisun hetket olivat käsillä, kummankin olo oli huoleton. Heillä oli toisensa, ja asia oli saatettu julki. Lopulta Florestanin isä – prinssi itsekin, herttua ja kartanonherra – huusi poikansa ja tämän neidon sisään kartanoon.

“No niin, poikani Florestan. Olemme keskustelleet äitisi kanssa ja tehneet päätöksen. Ehdotuksesi on oikeastaan aivan hyvä. Onhan tämä prinssien ja herttuoiden elämä vähän sellaista aataminaikuista. Teidän on varmasti ihan hyvä elää keskenänne, jos rakastatte toisianne. Rakastatteko?”

“Rakastan!” huudahti Amelie Dahlman ennen kuin prinssi ehti edes avata suutaan. Prinssi reagoi suutelemalla neitoaan kaikkien nähden suulle.

“Asia selvä”, herttua totesi ja hänen poskillaan kävi voimakkaampi puna kuin hänen poikansa muisti koskaan nähneensä isällään. “Mutta teidän on ymmärrettävä, etteivät palvelijat vastaa enää teidän taloutenne asioista.”

“Se sopii hyvin”, prinssi Florestan vastasi. “Äiti, sinä et varmaan tiedäkään – kun et ole ollut kiinnostunut – mutta minä ihan tykkään laittaa itse ruokaa, ja myös puutarhahommat kiinnostavat.”

“Samoin mä. Me tehdään kaikki yhdessä”, ilmoitti Amelie Dahlman.

Mitäs siinä saattoivat herttua ja herttuatar muuta tehdä kuin yhtyä nuorempien iloon. Puutarhurin talon remontti alkaisi heti, kun kartanonherra saisi pestatuksi työntekijät. Pariskunnan pitäisi vielä sen aikaa asua erillään, mutta seuraavaksi yöksi kartanon väki kutsui neidon nukkumaan prinssin asuinsiipeen. Kaikkien yllätykseksi molemmat kieltäytyivät. Sen sijaan he tahtoivat puutarhurin talon avaimet, vuodevaatteita, kaksi viinipulloa ja muutaman pikkusikarin. Kun kaunis kesäilta laskeutui tiluksille, prinssi Florestan ja neitonsa Amelie juttelivat ja nauroivat kahdestaan tulevassa kodissaan, päihtyivät viinistä ja rakkaudesta, neito tupakoi ikkunasta ja prinssi huudatti svengaavaa tanssimusiikkia yksinkertaisista musiikkilaitteista. Kun kellon viisarit siirtyivät seuraavan vuorokauden puolelle, prinssi Florestan ja Amelie-neito yhtyivät ensimmäisen kerran.